KIRKONKIROUS.
Mahtavana, upeaan brabantilaiseen kärpännahalla päärmättyyn pitkään kauhtanaan puettuna astui Viipurin linnan kivisaleista urhea ja kiivas linnanherra Sune Haakoninpoika Stålarm. Portaiden juurella odotti häntä joukko sotilaita, jotka nähdessään herransa tulevan jakaantuivat niin, että osa läksi kulkemaan hänen edellään, osa seurasi häntä. Linnanherran jälestä tuli hänen puolisonsa, joka kuului mahtavaan Bjelke sukuun, ja pieni poika seurasi häntä kantaen hänen pitkää laahustintaan. Paksua punaista kangasta oli armollisen rouvan puku ja nahalla se oli päärmätty. Suojatakseen itseään syksyn koleahkoa ilmaa vastaan oli hän hartioilleen heittänyt harmaan viitan, joka kokonaan oli näädän nahalla vuoritettu. Linnan herraa oli seurannut osa sotureita, mutta osa oli vielä jälellä ja nämä asettuivat kulkemaan armollisen rouvan edelle ja jälkeen.
Hitaasti ja arvokkaasti astuivat he eteenpäin ja linnanrouva koetti vältellä kaikkia niitä kohtia, mihin yöllä satanut vesi oli pysähtynyt. Pienoinen kaupunki, joka osaksi oli kivestä osaksi puusta rakennettu, oli muodostunut linnan muurien suojaan. Sen läpi pujotteli kuja, jota myöten päästiin lauttasillalle, mikä yhdisti linnoituksen salmen toisella puolella olevaan kaupunginosaan.
Tultuaan linnan muurin aukosta lauttasillan suulle, pysähtyi linnanrouva odottamaan siksi, kunnes puolisonsa joukkoineen oli päässyt salmen toiselle puolelle, sillä soturien raskaasti astuessa saattoi helposti sillan hirsien välistä roiskua vettä hänen hienolle puvulleen. Jo oli joukko toisen rannan saavuttanut, kun linnanrouva viittasi sotureita astumaan edeltä, odotti, kunnes he olivat päässeet jonkun matkaa, viittasi takanaan olevia viipymään ja läksi kahden saattopoikansa kanssa astumaan siltaa pitkin, tarkkaan katsellen, ett'eivät vain hänen hienot kangaskenkänsä kastuisi. Vasta sitten kun hän oli päässyt toiselle puolelle, riensivät jälkeen jääneet soturit juoksujalkaa peitsineen ja kilpineen hänen jälestään, veden pursutessa hirsien välistä korkealle ilmaan, ja kimallellessa syysauringon valossa. Sotilaitten jälestä kiiruhti linnan väestö, joka vartijoittensa astuessa ohitse oli avopäin seisonut liikkumattomana paikallaan.
Salmen toisella puolella oli kaupungin suojaksi rakennettu paaluaitaus, jossa olevasta portista kaikki astuivat sisään ja astelivat loivasti nousevaa mäkeä ylös kirkkoa kohden.
Puinen oli Viipurin kirkko, pieni ja vielä arvoton, vaikkakin linnanherrat kukin vuorostaan olivat sen loistoa lisätäkseen lahjoittaneet sille hopeisia ja kullattuja alttariesineitä ja tuottaneet ulkomailta kalliita kankaita, joista pappien alttaripuvut olivat valmistetut.
Kirkon oven edessä oli asehuone, jonne kirkkoon menevät jättivät aseensa joko seinän varaan tai seinillä oleviin koukkuihin. Sotilaat laskivat peitsensä nurkkaan, linnanherra riisui kupeellaan olevan miekan ja ojensi sen palvelijalleen, joka syvään kumartaen tarttui siihen. Tahallaan oli Sune herra hiukan viivytellyt kirkkoon astumistaan, antaakseen kirkon palvelijoille tilaisuuden kiiruhtaa häntä vastaan ovelle tarjoamaan hänelle pyhää vettä, jotta hän sillä tekisi ristinmerkin. Kun hän viimein sotilaitten avatessa oven kävi sisään, rypisti hän silmäkulmiaan, sillä ketään ei ollutkaan häntä vastassa, vain oven pielessä olevassa kivimaljassa oli pyhää vettä ja siihen hän itse sai kastaa sormensa.
— Kirkko on yrmeissään, sanoi Sune herra hiljaa vaimolleen ojentaessaan hänelle kosteat sormensa, jotta tämä niihin koskettaisi sormillaan ja sitten tekisi ristinmerkin.
Sune herra ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan, että kirkko uskalsi näyttää hänelle pahaa tuultaan. Eihän hän ollut hyvässä sovussa kirkon kanssa, sen hän kyllä tiesi, mutta ei hän uskonut tämän uskaltavan osoittaa suuttumusta. Uusi piispa Johannes II oli äskettäin palannut Roomasta, jossa hän oli käynyt noutamassa pyhältä isältä vahvistusta virkaansa ja kotiin tultuaan heti vaatinut Viipurin linnanherraa luovuttamaan kirkolle muutamia pitäjiä, jotka aikaisemmin olivat olleet kirkon omaisuutta. Tähän vaatimukseen oli Sune herra vastannut jyrkän kieltävästi. Joku aika sitten oli kirje lähetetty, mitään vastausta ei siihen ollut tullut. Mutta siitä tavasta, millä kirkonpalvelijat häntä kohtelivat, huomasi linnanherra ett'ei tämä vastaus ollut piispaa miellyttänyt ja että hän käskynalaisilleen Viipurissa oli maininnut mielialastaan.
Hitaasti ja arvokkaasti kulki Sune herra vaimoineen lähemmäksi alttaria, jonka edessä olevan aituuksen luo hän vaipui vaimonsa rinnalle polvilleen. Kirkossa oli aivan hiljaista, kuului ainoastaan rukousten mutinaa. Silloin tällöin joku liikahti, nousi, laskeutui uudelleen polvilleen. Alttarilla paloivat kynttilät, sillä pergamenttiakkunoista tuleva syyspäivä ei riittänyt kirkkoa valaisemaan.