— Ei heille riitä kymmenyksetkään talonpoikain saaliista, piispoille ja papeille. Vielä työpäivän raatajalta pilaavat, hevosenkin valjaista vievät!
— Mutta tuleehan hevosesi takaisin parin kolmen päivän perästä, lohdutteli pystykypäräinen asemies.
— Tulee jos tulee, ja jos ei tule, niin kärsiköön talonpoika vahingon. — Mutta ennenkuin Tuomas ohjakset käsistään päästi, huusi hän jyrisevällä äänellä luokseen pellolle poikansa Heinon, joka siellä ahteella aamukauden miesten tarinaa oli kuunnellut ja kaikkea piispanmatkueen komeutta katsellut. Hänelle hän virkkoi: — Mukaan lähde sinäkin, Heino, sälköä kotiin saattamaan, mutta selkään varo menomatkalla nousemasta, vekara!
Hepo vietiin halmeelta ja Heino loikkasi kohona veräjän yli ja viiletti taloon niin kiireesti, että lahkeet vain vilkkuivat vesakossa. Mieluisampaa tehtävää hänelle ei olisi isä voinut antaa, kuin lähettämällä hänet piispan matkueen mukaan, sen tarinoita ja kaskuja kuuntelemaan ja näkemään maailmaa suuren salon takaakin, Savilahden oudoilla kylillä. Ja hän kiirehti kenkimään, ettei isä vain ehtisi käskyään peruuttaa ja että hän pian joutuisi toisten kyytimiesten matkaan, jotka jo ratsujoukon jälkiä jalan kujasta lehtoon laskeusivat.
Mutta kujan suussa, lehdon liepeessä ja puolittain sen peitossa, seisoi hajareisin Karmalan vanhin mies, Tuomas-isännän isä, juureva Erä-ukko, katsellen tuota poistuvaa komeutta. Hänen tähystävistä silmistään välähti kätketty viha. Hän ei tiennyt, miksi häntä kiukutti tuo lempeä mies, joka ei kenellekään pahaa tehnyt; mutta hänestä tuntui, että hänen oma mahtinsa ja vaikutuksensa heikkeni sitä myöten, kuta hanakammin salokyläin kansa heittäytyi piispan puheita kuuntelemaan. Itse ei hän uskonut ristiniekan mahtiin. Nytkin hän, kun retkikunta oli saloon huvennut, melkein vahingonilolla siirsi silmänsä katsomaan, kuinka puolenpäivän jälkeen pilven lonka nousi läntiselle taivaalle, illaksi sadetta ennustaen. Ja Ukko mietti ilkkuen itsekseen:
— Mahtaneeko piispa paljoakaan kaikella kirkkokomeudellaan, saa nähdä, osaako tuo edes poutaa matkapäiväkseen loihtia!
* * * * *
Tanner tömisi ja kangas soi, kun piispan monikymmenlukuinen matkue ratsain ja jalan taivalsi varjoisia metsäteitä myöten kohti kaukaista itää. Vasta kun päivä oli mailleen menossa, saavuttiin rajasalon Vahvajärvelle, ja sen rannalla, Juuritaipaleessa, antoi piispa vihdoin vaahtoavan ratsunsa seistä. Hän tunsi sen rinteen jo entuudestaan. Kerran nuorempana, näitä samoja matkoja talvikelillä tehdessään, oli hän samalla rannalla yönsä viettänyt havumajassa kinosten keskellä, loimuavan hirsitulen ääressä. Nuotion siihen nytkin miehet rakensivat, mutta piispalle pystytti Olavi Niilonpoika teltan törmän korkeimmalle kunnaalle. Väsyneet hevoset laskettiin laitumelle järven ruohoiselle rannalle, ja kun iltamessu oli pidetty, uupuivat sekä papit että maallikot uneen lehtivuoteilleen, joiden vierestä liekit vähitellen hiilokseksi laskeutuivat, paistaen sieltä kuin savuava kankaansilmä kevätkesän valjuun yöhön.
Mutta alempana järven partaalla valvoivat saattomiehet vuorotellen ja vartioivat rantaruohoa jyrsiviä hevosiaan, etteivät ne loittonisi liian etäälle sydänmaahan, mistä kontio saalista haisteli. Niinpä istui aamuyöstä siellä rantakivillä Suopellon suulas ruotumies tarinoiden Karmalan nuoren Laurin kanssa, jota jo miesten kirjoissa pidettiin. Suopellon Sipi oli jo ikämies, vaikka vielä liikkuva olikin, ja hän muisti kotikylänsä ja heimonsa vaiheet kaukaisesta lapsuudestaan asti selvemmin kuin kukaan muu, muistipa vielä isänsä ja ukkonsakin tarinat heidän aikuisilta ajoilta. Ja niistä hän nyt katkelmia kertoi nuorelle ystävälleen valvonnan ratoksi, jutteli kaskuja noista Savon miehistä, joita he nyt olivat lähdössä heidän asuinpaikoilleen tervehtimään, mutta joita Hämeen väet eivät muuten koskaan tavanneet muualla kuin sotaisissa yhteenotoissa erämailla. Heimovälit olivat perin vihamieliset. Siksipä oli silläkin salotaipaleella, jota he nyt olivat kulkemassa, niin vähän liikettä, että tuskin kovalla maalla tien pohjaakaan tuntui, siksi ei ollut salon molempain puolien raja-asukkaillakaan mitään yhteyttä keskenään, siksi he karttoivat toisiaan, milloin toistensa kuuluville tulivat. Joskus vain ihmeeksi joku satunnainen matkustaja, turkistenostaja tai ruunun lähetti kulki tämän talottoman korven poikki toisesta asutuksesta toiseen, leväten silloin aina yönsä Vahvajärven Juuritaipaleessa.
— Näin lukuisaa matkuetta eipä liene koskaan tämän taipaleen kautta kulkenut, virkahti Lauri, tähystellen ulos öiselle selälle, johon kelmeä taivas kuvastui.