— Harvoinpa viime aikoina, eikä minun muistini varrella koskaan, vastasi verkalleen Suopellon Sipi. — Mutta ennen aikaan ovat näitä välimaita kyllä vielä suuremmat miesjoukot samoilleet, kulkeneet sekä näitä taipaleita että yleensä saloa pitkin ja poikki. Eikähän siitä taida vielä niin ylen paljo aikaakaan olla. Isävainajani niitä vainon aikoja vielä hyvin muisti.
— Vainon aikoja olivat siis nekin, virkkoi Lauri.
— Nepä ne vasta olivatkin. Sehän on eri heimoa tämä Savon kansa kuin meidän väki, mistä lieneekin sieltä Karjalan meren kupeilta tänne kulkeutunut. Mutta jo silloin ennenvanhaan, kun siellä suurten koskien takana elivät, tekivät he miesjoukoilla suuria ryöstö- ja hävitysretkiä meidän, hämäläisten, rintamaille. Kuuluvat olleen sotaisia, viekkaita miehiä — ja niinpä ne ovat vieläkin — jotka illan hämärässä kylän laitaan, metsään, hiipivät, ja sieltä sitten yön tullen ihmisten maatessa taloihin hyökkäsivät, ryöstivät karjan, veivät viljan… ja sitten taas palasivat laajojen salojen halki omille mailleen… Niin, paljo niistä ryöstöretkistä on vanhoilla miehillä vieläkin muistoja. Siten ne meidänkin esivanhemmilta polttivat kotitalot etelämmästä Hämeestä, ja silloin ne ovat iso-isät joukkoineen Sysikorpeen muuttaneet. Monta kertaa saivat näet vanhempamme ruveta uuteen paikkaan uusia saunoja salvamaan, kun vanhat olivat poltetut, ja uutta karjaa kasvattamaan sen sijaan, minkä vainolainen oli vienyt mennessään näiden samain salotaipaleiden taa.
— Mistä niillä oikein olivat ne vihat? tiedusteli Lauri, kun vanhus vaikeni. Ja tämä huudahti:
— Mistä! — ne olivat ikivanhoja vihoja, heimovihoja, kostovihoja, isiltä aina pojille perittyjä. Toisen heimon miehet särkivät toisilta pyydykset erämaissa tai tappoivat ajoporon tai veivät hevosen tai ryöstivät naisen orjakseen. Ja toinen kosti, hävitti hän puolestaan ja ryösti toisen heimon kylät. Monelta Hämeen mieheltä ovat silloin karjalaiset tukan kerinneet, viedessään hänet raatajaksi kotirannoilleen, mutta moni Karjalan neito on myös Hämeen kylissä vääntänyt jauhinkiveä ja ikäväänsä itkenyt.
— Ne siis meidänkin miehet tekivät ryöstöretkiä näiden taipaleiden yli
Karjalaan?
— Tekivätpä tietysti, luontohan se karkeni heilläkin. Väliin taisivat nuoret miehet vain huvikseen näillä ryöstömatkoilla hiihdellä, mutta joskus kuuluvat Hämeenkin puoleiset tehneen oikein satojen miesten voimalla suuria sotaretkiä Karjalan rannoille, luiset kypärät päässä, hirvennahkaiset kilvet kädessä. Ja julmasti kuuluivat ryöstäneenkin ja hävittäneen silloin vainolaistensa kyliä, armotta tappaneen kaikki elävät ja tavaraa paljo kotiinsa kuljettaneen. Onhan niitä sen ajan ryöstötavaroita vieläkin tallella vanhoissa taloissa.
Kauan istuivat hevospaimenet ääneti näihin muinaiseläjäin muistovaiheisiin vaipuneina, katsellen, kuinka etäällä järven selällä valju taivas ja tumma vesi yhteen sulivat. Mutta taas Laurin mielessä virisi uusi kysymys:
— Mutta ovathan savolaisetkin tätä samaa kansaa kuin mekin?
— Samaa kai ovat, myönnytti Sipi, hyvin me heidän kielensä ymmärrämme, täällähän ne naapureinamme elävät. Mutta toista ovat heimoa, vihakkain ovat joutuneet. Kuta lännemmäs savolaiset sieltä suurien selkien poikki kulkivat, sitä useammin heidän kanssaan yhteen törmättiin. Juuri näidenkin järvien rannoilla ovat silloin savolaiset ja hämäläiset partiomiehet toistensa retkiä väijyneet, kuin ilves puusta vaanii ohitse kiitävää peuraa. Ja näitä heimosotia kesti kauan, monta miespolvea, niin ovat vanhat kertoneet. Ne lienevät lakanneet vasta vähitellen ja pakolla, sen jälkeen kun uudet vieraat tulivat tähän maahan, ne vieraat, jotka laskivat veronalaisikseen sekä meidät hämäläiset että myöskin savolaiset.