— Niin, Ruotsin miehet.
— Niinpä niin, heidän soturit ja herrat, heidän papit, heidän voudit. Mutta ei ne hämäläisten ja savolaisten kahakat vielä siihenkään kokonaan päättyneet. Ei hetikään! Se möyry ja melu, jota nytkin melkein vuosittain kuuluu kalajärviltä, mitä se on muuta kuin niiden vanhojen vihojen peruja.
— Mutta savolaisethan ne nyt työntyvät meidän takamaillemme.
— Niin ne ovat ennenkin tehneet, vaikka ennen ne saattoivat tulla suoraan rintamaille. Vanha on tämä nykyinen viha eikä se ole lauhtunut koskaan! — Mutta tuolla rupeaa taivas jo päivännousun puolella ruskottamaan. Meillä on ehkä vielä aikaa vähän hiiloksen vieressä loikoa, nouskoot taas toiset miehet hepoja paimentamaan, kunnes piispa taipaleelle lähtee.
Sipi kävellä köpitti rannalta nuotion luo, missä matkue sikeää unta veteli, ja herätti sieltä pari nuorempaa miestä valvomaan. Mutta Lauria ei enää nukuttanut. Hän asteli Vahvajärven hietikkorantaa pitkin ja katseli, miten aamutuulen ensimäiset väreet lahden pintaa elpymään herättelivät ja miten itäisen rannan takaa metsä vähitellen raskaasta yötummuudestaan kirkastui ja ikäänkuin kuultavaksi kävi, kun sieltä aurinko verkalleen nousi. Hänen mielessään risteili yhä äskeisen tarinan luomia kuvia: ryöstömatkoilla hiihtäviä keihäsmiehiä, metsänrinnassa kykkiviä hiipijöitä ja savuavia tuvan raunioita, ja hän ajatteli, että vielä kerran se on hänenkin aikansa, kerran se kostaa hänkin sukunsa surmat ja surut…
Lauri teki lehdon kautta mutkan, ajaen sinne painuneet hevoset rannemmas kokoon, ja palasi sitten männikön läpi törmälle, missä Heino nyt vuorostaan piti vartijan virkaa. Mutta toisaalta, telttamäeltä, näki hän samalla piispan jo kävelevän nuotion ohitse rantaan päin, siihen, mistä ruohokenttä sileänä vesirajaa kohden luisui. Siihen äijä pysähtyi katsomaan, kuinka aurinko parastaikaa nousi petäjikön takaa ja pani lehtevät rannat ikäänkuin kylpemään hopeankarvaisessa vedessä.
Sitä katseli aamuvirkku vieras ja taas katseli hän kaunista, vehmasta nurmikkorinnettä. Ja Lauri, joka oli vesakon rintaan pysähtynyt, kuuli hänen itsekseen virkahtavan:
— Olisipa tässä majatalon paikkakin mukava, tässä sileä piha ja tuossa valmis valkama!
Mutta samalla huomasikin piispa Laurin ja viittasi hänet puheilleen:
— Tiedätkö, nuori mies, onko tämä järvi Hämeen vaiko Savon puolta?