Pitkä, harraskatseinen, avokasvoinen munkki astui kunnioittavasti kumartaen piispan eteen, joka hänelle juhlallisesti virkkoi:
— Tahdotko olla todellinen domini canis, veli Klemetti, tahdotko antautua tehtävään, jossa työsi ehkä näkymättömänä kuluu, tuottamatta sinulle ulkonaista kunniaa, kenties tuottamatta sinulle työtulostenkaan tyydytystä?
— Mitä käskette, piispa?
— Jää tänne Savon kansan keskuuteen, kulje sen kylissä salolta salolle, opeta kansaa sen omissa tuvissa, sen arkielämän ja raadannan ohessa, opeta sitä sanoillasi ja elämälläsi ymmärtämään ristin opin käsitteitä ja tarkotuksia, vihaamaan pahaa ja rakastamaan hyvää ja karttamaan sotaa ja verenvuodatusta. Se on vuosien tehtävä — tahdotko jäädä kiertäväksi munkiksi Savoon?
— Olen koettava, mitä voin, teidän pyhyytenne. Lähden jo tänään, vielä on kirkkovenheitä rannassa.
Piispa tiesi, että isä Klemetti oli antautuva ehyeltään siihen tehtävään, jonka hän kerran omakseen otti. Mutta hänen katseensa ei sittenkään vielä kirkastunut. Työtä on niin paljon, liian paljon, ja yhden miehen voima on vähäinen…!
Kauan hän istui näissä mietteissään kesäisellä kuistilla. Iltaan jo aurinko laski. Silloin kuuli hän sivulta kavioiden kopsetta, ja hetken kuluttua ajoi ratsujoukko pappilan ohi läntistä metsää kohden. Ne olivat hänen hämäläiset saattomiehensä, jotka nyt lähtivät paluumatkalle salon halki kaukaisia kotejaan kohden.
Piispa viittasi ratsastajat pysähtymään ja kysyi:
— Lähdettekö nyt yötä vasten taipaleelle?
— Nyt lähdemme, vastasi Suopelto. — Hevoset ovat jo levänneet.