— Miksette viivy aamuun asti, miksi yöksi ajatte erämaahan?
Karkea talonpoika pyöritti hetkisen kielellään vastausta siihen kysymykseen ja virkkoi sitten:
— Niin, katsokaas, piispa, meistä on turvallisempi maata yömme salolla kuin täällä. Meitä ei ole täällä kovin hellästi hyvästelty, jospa ei tervehdittykään.
Ja piispan täytyi myöntää, että hämäläisillä oli arkailuunsa aihetta, aihetta olla luottamatta siihen mielenmuutokseenkaan, jonka savolaisissa oli päivän nuhdesaarna vaikuttanut. Syvällä, syvällä ovat vihan juuret, syvältä ne olisivat kitkettävät! Huoahtaen hän vastasi:
— Ehkäpä olette oikeassa, leppymättömiksi jäävät siis välinne! — Mutta huomatessaan Heinon siellä ajettunein leuoin ratsastavan sälkönsä selässä, virkahti piispa vähän säälien nuorukaiselle, joka hänen saattajanaan oli runnelluksi tullut:
— Vai sinua ne löivät, poika, vaikka et kostaa aikonutkaan. No, etpä olekaan oikein tappelijan näköinen, jos et korven raatajakaan. Mikä olikaan nimesi?
— Heino.
— Heino — ei sellaista nimeä ole pyhässä kalenterissa. Henrikki sinä olet, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta. Sepä kelpaisi vaikka papin nimeksi, eikö niin?
Kummissaan katseli nuorukainen piispaa, joka noin näytti ikäänkuin arvaavan hänen mielensä salaisimmat, utuiset toiveet. Mutta piispa luki hänen säteilevistä silmistään arvanneensa oikein ja jatkoi:
— Jos Turkuun joskus tulet, poika, niin saat kysyä Maunu-piispaa, kyllä sinut silloin muistan, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta.