Ukko oli kiihtyessään kiirehtinyt vauhtiaan ja ojenteli keihästään korpikuusia kohti, ikäänkuin osottaakseen, miten hän venheensä perästä suuntaili kiihkoiset katseensa lahden pohjaan, jonne hän vasamana olisi tahtonut lentää vainolaisten surmaksi.
— Siellä riehui juuri tappelu saunan luona ahteella. Näkyi olevan riitaa tavaroista, jotka savolaiset olivat maahan heittäneet, ja he ahdistelivat tuurillaan tuimasti meidän miehiä, jotka näitä omia tavaroitaan koettivat takaisin korjata. Karhun keihäs oli sedälläsi kädessään, ja sillä hän torjui vainolaisten tuuria, peräytyen verkalleen seinään päin, jonka vieressä isäsi kirveellään vainolaisten piikkejä katkoi. Meikäläisistä makasi jo yksi nurmella, toisen näin kaatuvan, saunan kynnykselle retkahti…
Taas voittivat vanhuksen murheiset muistot ja katkaisivat hänen puheensa. Talttuneemmin hän sitten jatkoi:
— Savolaiset olisivat nyt kenenkään ahdistelematta voineet iltikseen mennä saaliinensa tiehensä. Mutta heidät näkyi vallanneen petomainen murhainto. Miesjoukolla he keräysivät setäsi ja isäsi ympärille, kymmenen oli siinä kahta vastaan. Saunan kierrettyään syöksivät he sivulta setäsi kimppuun; hän kaatui monen tuuran lävistämänä. Silloin pääsi huuto lahdelta lähestyvistä venheistä, ja silloin viholliset huomasivat meidän rantaa kohti laskevan. Useimmat heistä nähtävästi sitä säpsähtivät, koska jo kiireesti juoksivat pakoon. Mutta vielä jäi vihollisten johtaja isäsi kimppuun, joka yhä seinän varassa puoliaan piteli, vaikka hän nähtävästi olikin jo haavotettu. Muistat isäsi, mies minun mittaiseni, väkevä kuin karhu; jos hän olisi voimissaan ollut, olisi hän hoikkasäären savolaisen yhdellä iskulla nujertanut. Nyt hän vain koetti vasemmalla kädellään hätyyttäjää luotaan torjua. Mutta hän horjahti…
— Venheemme oli rantaan tulossa, sen vauhti hiljeni tiheässä kaislikossa, se pysähtyi liejukkoon. Hyppäsin kaislikkoon, maihin harpatakseni. Mutta jo oli äitisi tuimassa tuskassaan keulasta kapsahtanut minua edelle veteen, hän kahlasi rannalle, juoksi miestään kohti. Isäsi silloin vielä, vaikka horjuikin, yhä hääteli pois savolaista äärestään, mutta juuri kun me kuivalle maalle ehdittiin, survasi vihamies keihäänsä haavotetun rintaan — ja kääntyi samalla pakosalle. Äitisi ehti jo törmälle, häntä vainolainen hurjasti potkasi ohi karatessaan ja hupeni sitten metsään… Minä tempasin aseen jonkun kaatuneen vierestä ja ryntäsin pakenevain jälkeen. Näin meikäläisten toistenkin verkkovenheiden samassa rantaan saapuvan, koirat kuhisivat jo kupeillani, ja miehiä viittasin perästäni rientämään…
Melkein juoksuun oli Ukko nyt kertoessaan kiirehtänyt vauhtinsa, joten kuuntelijain oli vaikea häntä seurata ja kuulla hänen ääntään, joka taas särkyneeltä rämähti. Nyt hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin palaten takaisin nykyhetken todellisuuteen, kuivasi hihallaan hiestyneet kasvonsa ja virkahti, kun retkeläiset väsyneinä hänen ympärilleen olivat ehtineet:
— Sitä se oli savolaisten sisu sillä kertaa, sellaiseksi muodostui kahakka kalakotamme kupeella. Kun me miehet metsästä palasimme vainolaista takaa-ajamasta, silloin vasta oikein näimme, minkä jälen se oli kotarannallemme jättänyt. Kylmänä makasi saunan edessä setäsi ja kaksi muuta Hämeen miestä, joiden ääressä nyt venheistä nousseet naiset itkivät. Isäsi oli vielä hengissä, mutta viimeisiä kertoja hänen puhkaistu rintansa kohosi siinä äitisi sylissä, johon hänen päänsä oli nostettu. Kirveen vartta puristi hänen kouransa vielä niin lujasti, ettei se siitä irtautunutkaan, — miehen mukana asekin kuopattiin.
Laurilla aaltoili rinta saman verran kuin kertoja-ukolla itsellään, ja vaivoin sai hän kootuksi henkeä kysästäkseen:
— Entä äitini… niinhän olette kertoneet, että hän joutui samaan hautaan?
— Niin joutui, huoahti Erä-ukko, lähtiessään taas verkalleen taivalta jatkamaan. —- Iltayöstä hänen valituksensa muuttuivat hourailuksi, ja aamulla hän oli vainaja. Liekö vainolainen häntä niin pahasti potkaissut, vai sattuiko tuo kamala näky venheestä ja puolison kuolema häneen niin syvälle, ettei hän sitä iskua kestänyt, sitä ei kukaan osannut sanoa. Eipä sitä ollut helppo kestää muidenkaan, — ei! Kaikki kolme sukulaistani, kaksi poikaani ja miniäni, sain peittää yhteiseen hautaan, yksin oli minun erämailta syksyllä palattava Karmalaan, minun, joka ijältäni jo silloin parhaiten olisin hautaan joutanut, — ei se ollut helppoa! Mutta kaikkein kaameimmin kaivoi mieltäni sittenkin muisto siitä, kuinka Viljo seinänvierustalla horjuen hääteli tuuraa luotaan, lahdelta apua katsoen, ja vainon mies vain sisukkaana survoi haavotettua rintaa… ja kuinka minun sitä täytyi katsoa, enkä voinut ehtiä apuun…