Rauhallisemmin, riehahtelematta käveli nyt Ukko salotietä eteenpäin. Hän oli melkein kuin väsynyt siitä voimainponnistuksesta, minkä tuon kamalan muiston kertominen oli häneltä vaatinut, hän oli ikäänkuin suorittanut surullisen velvollisuuden ja sen tehtyään talttunut.
Mutta hänen äskeinen kiihkonsa oli nyt vuorostaan tarttunut hänen pojanpoikaansa, jolle hän nuo mustat muistonsa oli puhunut. Nyt hehkuivat Laurin silmät, kuohuen sykkivät hänen suonensa ja koston muikeat myrskyt velloivat syvältä hänen nuorta mieltään.
— Ukko, sanokaa — niin puhui hän kotvasen kuluttua kuiskaamalla, — sanokaa, tapasitteko vainolaiset vielä, kun heitä metsässä takaa-ajoitte?
Hiljaisella äänellä Ukkokin vastasi:
— Tavattiinhan me osa heistä. Muutamat savolaisistakin olivat ottelussa haavottuneet, ja haavat hidastivat heidän pakoaan. Pari heistä yritti silloin vastarintaan asettua, mutta…
— Mutta?
— Kosto tapasi heidät jo siinä. Jättipä vanha savolainen siihen poikansa kuolleena mättäälle ja itse pakeni, — niin en olisi minä koskaan tehnyt.
Taas käveltiin hetkinen ääneti. Nuorukaisen vellottua mieltä vaivasi tällä hetkellä ennen kaikkea eräs aavistus, epäilys, jonka perille hän vielä tahtoi päästä. Hän kysyi:
— Ukko, oliko se isä, joka näinikään poikansa hylkäsi, oliko se
Savilahden Tarvainen?
Terävänä kalskahti Erä-ukon lyhyt vastaus: