— Se on siis sovittu. Sotureita nyt Suomessa tarvitaan!
Uuden tulevaisuuskuvan kylvi vilkasälyinen hengenmies noin sivumennen nuoren airuen mieleen.
Tornissa soitettiin juuri iltarauhaa, kun saattue astui tuomiokirkon edustalla olevan pienen aukean yli Pyhän Katarinan kappelin anetaloon. Siellä oli jo pöytä katettu, ja tulia juuri sytytettiin suuressa tuvassa, jonka upeaa sisustusta maalaispoika jäi ihmetellen ihailemaan. Paksut, raskaat verkaverhot peittivät seiniä, ja niihin verhoihin oli kudottu kuvia, jotka esittivät, miten kuolema kävi poimimassa saaliikseen sekä rikkaita että köyhiä ja miten onnen pyörä yksiä nosti korkeuteen ja toisia jo viskasi sieltä alas. Seinää kiertävän laudoituksen reunalla oli pieniä, vaskesta valettuja pyhimyskuvia ja niiden lomissa merenvahaisia tai lasisia lippaita, joista hyvänhajuiset yrtit tuoksuivat.
Eikä ollut mikään paastopala se, joka oli pitkälle ruokapöydälle katettu: Siinä oli suuria vateja, kukkurallaan suolalihaa, lammasta ja peuraa, oli paistilihaa, lintua ja härkää, oli hillottua metsänriistaa ja paksuja makkaroita; ja mahtava oli keskipöydällä sianliikkiö, joka oli koristekuvioihin leikelty. Vehnäsämpyläin, kaalipiirakkaiden, hyytelömaljain ja hunajaleivosten lomissa kimaltelivat siellä korkeat, sirokaulaiset hopeakannut ja tuopit. Ja talossa ennen käyneet vieraat tiesivät, että nuo viinit, jotka kannuissa helmeilivät, olivat maisterin suoraan kauppatuttaviltaan Danzigista tuottamia, — tämä monitoiminen hengenmies jouti näet lomahetkinään harjoittamaan sievoista vienti- ja tuontikauppaakin, porvareille harmiksi kylläkin.
Pöytään istuttua saivat ruuat huiman lähdön. Huomenna oli taas paastopäivä, jolloin ei syöty muuta kuin kalaa ja puuroa, ja siksi piti tänään jokainen varansa. Sillävälin liikkui keskustelu vielä aterian ajankin luonnollisesti niissä kysymyksissä, jotka olivat koko päivän olleet neuvottelujen esineenä. Siellä arvosteltiin nyt yhä rohkeammin Steen Stuuren välinpitämättömyyttä suomalaista rajamaata kohtaan. Hän on hänkin, niin kerrottiin, äsken valattanut tykkejä Ruotsin sulatoissa, muka venäläisiä vastaan käytettäviksi, mutta eipä yhtään niistä ole tullut meren yli Suomeen — oman valtansa säilyttämiseksi hän tekee ja rikkoo lupauksia, sitä varten liehakoi hän Ruotsissa porvariston ja talonpoikain suosiota, mutta Suomessa hän jättää niin porvarit kuin talonpojat ja kaikki muutkin oman onnensa nojaan…
Näin arvosteltiin valtionhoitajaa puolittain katkerasti, puolittain purevasti ruokapöydän ympärillä. Mutta jo nousi nuori isäntä pitämään pöytäpuhetta. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, kehuen itseään onnelliseksi, saadessaan olla näin loistavan seuran isäntänä. Mutta sitten välähti hänen silmissään tuo sama tuli, joka siinä aamulla, Niku-pormestarin tarinoidessa, oli syttynyt ja sitten päivän neuvottelujen varrella yhä kytenyt. Hänen äänestään soi harras innostus, kun hän jatkoi:
"Siellä meren takana kaiketi hyljeksitään tätä syrjäistä maankolkkaa, mutta meille sen hätä tuottaa hätää. Miksi? Siksi vain, että täällä me olemme syntyneet ja kasvaneet. Me tahdomme varjella sitä ehyenä, niinkuin omaa kotiamme. Mitä väkeä me sitten olemme, jotka näin lämpenemme ja kärsimme tämän köyhän kotimaan kohtalosta? Me olemme suomalaisia, me kaikki, hengenmiehet, ritarit, porvarit ja asemiehet, ja siksi meissä asuu tätä maata kohtaan yhteinen tunne, jota eivät nuo merentakaiset ymmärrä. Jos se maa, jota isämme viljelivät, sortuu vainolaisten jalkoihin, niin me tiedämme, että silloin sorrumme mekin, ja kotimme ja kirkkomme häviävät maan päältä. Siksi tunnemme tarvetta uhrata kaikki varamme, henkemmekin, uhatun yhteisen kotimme varjelemiseen, siksi on meidän pelastettava Viipuri!"
Nuori maisteri puhui hiljaa, miltei arkaillen, sillä hän tiesi, että tällainen ajatus oli uusi ja outo, ja epäili, ymmärsivätkö häntä kaikki. Mutta hänen sanoissaan oli tulta, joka lämmitti kuulijat ja sytytti mielet. Vieraat nousivat innostuneina juomaan isännän esittämän yhteisen maljan.
Tinamalja vapisi pöydän alapäästä pystyyn nousseen nuoren airuen kädessä, eikä hän saanut silmiään irroitetuksi puhujasta.. Hän ei tajunnut selvästi, mitä nuo maisterin sanat ja nuo hänelle uudet ajatukset sisälsivät, mutta ne kohisivat sittenkin hänen korvissaan ja polttivat hänen veressään. Eihän ollut kukaan hänelle ennen koskaan sanonut, että tämän maan asukkaat ovat jotakin erityistä kansaa, jonka yhteisen kodin puolesta heidän kannattaisi elää ja kuolla. Se oli hänestä niin suuri ajatus, että se häntä melkein pyörrytti.
Äänekäs juttelu kuului taas ruokailuhuoneessa, jossa palveleva veli täytteli maljoja. Maunu-piispakin oli lämmennyt nuoren ystävänsä sanoista. Paavali oli soitellut kieliä, joita he usein kahdenkeskisissä keskusteluissaan olivat näppäilleet, saamatta niistä näin selvää ja kirkasta ääntä. Vieras oli vielä Suomessa käsitys suomalaisesta isänmaasta, mutta piispa tunsi tällä hetkellä, että juuri yhteisissä koettelemuksissa se käsitys oli kasvava ja kirkastuva. Ja hän lausui nuorelle ystävälleen: