— Niin, meidänhän on tämä maa. Minä uskon, Paavali, siihen tulevaisuuteen, jolloin se käsitys on selvänä tämän maan lapsissa.
— Ja kun se heissä kerran on selvänä, silloin tämä maa heillä myös säilyy, vastasi maisteri yhä innostuksen vallassa.
Mutta vain hetkeksi antautui piispa näiden unelmien valtaan; hän oli velvollisuuksien ja toiminnan mies. Tuokion kuluttua hän jo nousi pöydästä. Maunu Särkilahti söi mielellään hyvän aterian, joi kannun ja kaksikin, mutta hänen sääntönsä oli, että innostuksen parhaimmilleen noustessa on muistettava, mihin se velvoittaa.
— Vielä tänä iltana kirjoitan kirjeen valtionhoitajalle ja toisen Hemming Gaddille Roomaan. Sigrid-rouvan pyyntöä tahdon hartaasti suositella. — Näin hän lausui herroja hyvästellessään, johtaen niin ajatukset taas käytännöllisiin toimiin. — Huomenna lähtee laiva Tukholmaan, mutta huomisesta alkavat toimemme täälläkin. Siinä tarvitsemme teidän kaikkien apua, sillä tämä nukkuva maa on herätettävä varjelemaan itseään.
Piispan lähtö oli lähdön merkki kaikille muillekin. Lyhdyt, joita herroille heidän palvelijansa olivat kotoa tuoneet, sytytettiin, ja niiden häilyvässä valossa astui miesjoukko Pyhän Katarinan pappilasta ulos kadulle, tuomiokirkon edustalle. Kaupunki jo lepäsi, liike oli loppunut pilkkopimeiltä kaduilta eikä kuumottanut tulta enää luukuilla suljettujen kalvo-ikkunain raoistakaan. Ainoastaan etäältä, torin luota, kuului vielä ääniä, kun kaupungin monista kapakoista ja kiltoista vieraat palasivat sällinkannua tai kaupanharjaisia juomasta ja kotiin mennessään vartijain kiusaksi vielä antoivat juhlamielensä remahtaa. Mutta pois kuolivat nekin äänet, ja Kirkkokadun kapeihin kujiin katosivat tuomiokirkon luota käveleväin herrain lyhtyjen lepattavat liekit.
Paavali Scheel oli lähtenyt esimiestään, piispavanhusta, saattamaan piispalaan. Kylmä viima puhalsi aavalta piispanpellolta, jonka keskessä oli vain yksi rakennus, Pyhällehengelle omistettu pappissairaala, "Piispanhenki", ja sieltä pilkoitti pieni tuli kuin kipinä erämaasta. Mutta kylmyyttä tuntematta, mietteihinsä vaipuneena, käveli piispa nuoren ystävänsä vieressä toriaukean poikki; omat ajatuksensa näyttivät häntä lämmittävän. Silloin löi vartija Pyhän Gertrudin kappelin tornissa kolmirautaansa yhdeksän kertaa. Piispa pysähtyi, tarttui saattajansa käteen ja virkkoi:
— Tänään on minulta jäänyt iltamessu toimittamatta, Paavali.
— Kotimaamme kohtalo on tänään anastanut kaiken huomiomme, isä, lausui kanunki, ikäänkuin esimiestään puolustellen.
— Mutta tällaista unhotusta ei ole minulle tapahtunut ennen koskaan, ei matkoilla eikä sairaana ollessani, ei neljäänkymmeneen vuoteen. Mitä se tietää, Paavali? Vieroittavatko nämä maalliset huolet meidät hengellisistä velvollisuuksistamme? Minä pelkään, että voimme niihin liiaksi innostua.
Mutta vakuuttavalta soi nuoren maisterin miehekäs ääni, kun hän vastasi: