— Luulin hevosella pikemmin ennättäväni; vastahan nyt on joulukuu puolivälissä eikä Viipurin luona ollut näin paljo lunta.
— On sitä jo lunta metsissä, vaikkei siellä aavemmilla mailla näin upottanut, vastasi toinen hiihtäjistä, romuluinen, leveäharteinen mies, — Ilvesmäen Hintsa.
— Mutta eikö täällä valtatiellä ole ketään kulkenut? tuskaili Pentti.
— Ei näy uskaltaneen kukaan liikkeelle, sen jälkeen kuin ryssät ovat ryöstämässä käyneet.
Tyytymätön ilme kasvoillaan ratsasti Pentti Heinonpoika edelleen. Ei voinut kiirehtiä kahlaavaa hevosta, ei parannut upottava tie. Ja kuitenkin hän olisi tahtonut lentävän siivillä rientää viemään perille sen viestin, jota hän oli kuljettamassa. Tuskallista! — ja vielä oli matkakin malttamattoman miehen edessä niin pitkä, — Turkuun asti!
Pentti oli näet viemässä piispalle viestiä Viipurin pelastumisesta. Hän tiesi, että Maunu-piispa niinkuin koko Turunmaa jännityksellä ja huolella odotti tietoja piiritetyn kaupungin kohtalosta ja että hänen tuomansa uutinen tulisi poistamaan raskaan painajaisen ihmisten mielistä, ennen kaikkea se oli piispavanhusta sydäntä myöten ilahduttava.
Huolestuneena Pentti näki, kuinka valkoinen vaahto valui hänen laihan ratsunsa lautasilta, ja hän oli jo aikoja tähystellyt ummessa olevan tien varrelta ihmisasuntoa, missä saisi vaihdetuksi hevosen hiihtimiin. Mutta turhaan hänen katseensa harhaili jokaisessa tienmutkassa aukeavan maiseman yli.
— Eikö täällä ole taloista merkkiäkään jälellä? puheli hän kärsimätönnä tovereilleen. — Olihan täällä ennen vankat kylät.
— Ne on kai vainolainen polttanut, arveli Viljo.
— Ja asukkaatko tappanut?