— Taikka ovat he paenneet.
Kuolemanautio oli luonto. Metsä oli niin sakean lumen peitossa, että se paikotellen näytti miltei yhtenäiseltä, läpitunkemattomalta kinokselta, eikä kertaakaan katkaissut suksenlatukaan tienaukkoa. Väliin tosin valkeni metsästä pälvi, jossa aidanseipäitä tai suovapuita pistihe esiin lumesta, todistaen vanhaa viljelysmaata. Mutta rakennusta ei ollut yhtään pystyssä ja ainoastaan arvaamalla saattoivat matkamiehet päätellä jossakin aidankupeella näkyviä lumikumpuja tuvan tai riihenkiukaan raunioiksi.
Mutta Pentti koetti yhä lohduttautua:
— Jahka ehditään vähän edemmäs vainolaisten käymäpaikoilta, niin tullaan kai tästä kerran ihmisten ilmoillekin. Ovat kai he ainakin kirkoillaan käyneet.
— Taitavat olla tuhkana kirkotkin, arveli Hintsa, koettaen ohjaksista taluttamalla auttaa uupuvaa hevosta.
Tämä oli jo likomärkä. Pentti nousi selästä ja koetti tallata tietä, mutta siten edistyi matka vielä verkkaisemmin. Ilta rupesi olemaan käsissä.
— Pitäneekö palata Viipuriin, puhui Pentti aina vain synkempänä. Mutta hän lisäsi samassa: — Ei, ennen vaikka tähän näännyn…!
Hintsa hiihteli etäämpänä tieltä, tarkastaen muutaman järven rannalla olleen kylän raunioita. Se oli niin aukea ja lumipeittoinen sekin, kuin hyljätty kalmisto ikään. Joku kallistunut kaivonvipu näkyi vain lumen alta ja sen vierestä kasa hiiltyneitä hirsiä. Mutta alempaa järven rannalta, törmän katveesta, keksi hänen hakeva silmänsä vihdoin matalan mökin räystään. Hän hiihti lähemmäs: siinä oli toki polttamatta jäänyt yksinäinen pirtti, jossa saattoi yönsä viettää ja hevosta lepuuttaa. Sinne hän hankien halki opasti toverinsa, ja sinne Penttikin hitaasti talutti huuruavan ratsunsa.
Pimeä jo tapasi, kun he perille ehtivät. Mökin aukinaisesta ovesta oli lunta sisään kinostanut. Mutta halkopino oli tuvan seinämällä, ja pian valaisi roihuava valkea aution pirtin. Siinä olivat esineet huiskin haiskin kuin kiireisen paon jäliltä. Orsilta olivat leipävaikkanat ja päreet pudotetut alas, kehto oli kumossa, pata oli puolillaan jäätynyttä keittoa ja raanu roikkui rahilta lattialle, ikäänkuin siihen pudonneena hätäisesti poistuvan kädestä. Jo kauan aikaa sitten näkyivät eläjät talonsa jättäneen, sillä lintujen jälkiä oli perhepöydällä ja räppänän kohdalla oli jäätynyt lammikko.
Hyväpä siinä sittenkin oli lämmittävän pystyvalkean ääressä sekä matkamiesten että hevosen levätä. Pentti kävi tutkimassa tuvan vieressä olevaa omettaakin, hakeakseen sieltä heinätukon hevoselleen. Hän kopeloi pimeässä soimessa, ja hänen kätensä kosketti jotakin sileää ja kylmää, — kuin vainajan kasvoja. Pentti hätkähti ja haki tuvasta päresoihdun.