Sen valossa nähtiin, että siinä lehmänsoimessa todellakin makasi jäätynyt naisen ruumis, kytkyt vielä kädessään. Vainajan niskassa oli suuri, kuiville juossut kirveenhaava.
Kauhulla katselivat sitä matkamiehet tyhjän navetan kynnykseltä. He saattoivat varsin hyvin kuvitella, kuinka se kaikki oli tapahtunut. Ryöstäjä oli saapunut kylään ja tänne kylänlaitaan oli kuultu sen melua tai nähty sen nuotioita. Silloin oli mökin väki kiireellä hankkiutunut pakosalle, kantanut nähtävästi venheeseen lapsensa ja eväitä, minkä ennätti. Mutta paetessaan oli kai emäntä muistanut, että lehmä jäi navettaan vainolaisen saaliiksi. Hän oli vielä viime hetkessä palannut laskemaan elukan irti… mutta silloin olikin jo vainolainen mökkiin ehtinyt, emäntä sai soimessa surmansa ja lehmäkin meni ryöstäjille. Miten lie toisten pakoonpyrkijäin käynyt…
Aamun valjettua etsivät matkamiehet suksia autiosta talosta, mutta niitä ei löytynyt. Lienevätkö nekin vainolaiselle kelvanneet, vai lieneekö jo joku muu kulkija ne tarpeekseen hakenut, — entistä vaivaloista kulkuaan täytyi Pentin vain lähteä jatkamaan. Yöllä oli lumisade tauonnut, päivä valkeni puolikirkkaana, mutta se valaisi aina vain äänetöntä, autiota erämaanluontoa.
Taas sivuuttivat matkamiehet poltettuja kyliä, taas rupesi jo aamustapäivin sekä hevonen että mies kahlatessaan hiostumaan. Mutta erään talonraunion kohdalla pysähtyi Pentti melkein hämmästyneenä:
— Onpahan siinä vihdoinkin elävä olento, virkkoi hän.
— On totta tosiaan siinä koira kaivamassa, mitä kaivaneekin, vastasi
Viljo, kääntäen suksensa tiepuoleen. — Annas kun katson.
Hän hiihti koiran luo. Se kalvoi luuta kinoksesta, ihmisen sääriluuta näkyi ahnaasti jyrsivän. Vieraan nähtyään näytti se hampaitaan ja pakeni muristen metsään. Mutta Hintsa lähti viilettämään koiran perästä, virkkaen:
— Jos on koira hengissä, niin on kai silloin ihminenkin ääressä!
Ja niin olikin. Vainion yli vesakkoon ehdittyään näki hän hiihtävän jousimiehen, joka matalana kuin mäyrä huimaa vauhtia painoi oksain alitse pakoon metsän sydämeen. Hintsa huusi häntä pysähtymään, mutta mies vain pakeni kuin surmaansa, — luuli kai vainolaisen kintereillään olevan.
Siitä syntyi kipakka kilpahiihto tiheässä ryteikkömetsässä. Hintsa oli voimiltaan vankempi; hän vihdoin ehätti pakenevan, joka sen nähtyään nousi suksiltaan ja asettui palavin silmin tappeluasentoon. Hintsa koetti puhutella häntä rauhoitellen, ei aikonut häneltä henkeä viedä, suksia vain kysyi ja ihmisiä, joiden hoitoon voisi hevosen heittää. Mutta mies ei näyttänyt mitään ymmärtävän. Hän ei kuunnellutkaan eikä vastannut halaistua sanaa, läähätti vain ja luimisteli synkästi verestävin silmin, seisten kirves koholla syvässä lumessa. Ja koira haukkua räkätti hänen jalkojensa välistä hampaat irvissä…