Jo ehti Viljokin siihen yhtymäpaikalle, ja vihdoinpa kahluutti Penttikin, ymmärrettyään, että oli todella tavattu ihminen, siihen hevosensa. He koettivat yhdessä ystävinä puhutella metsämiestä, mutta tämän kuihtuneilla kasvoilla ei ilmekään värähtänyt, hänen silmistään vain kuvastui kauhu ja hätä. Vihdoin Viljo otti kontistaan leipäpalan ja tarjosi sen tuijottavalle miehelle. Tämä tempasi leivän, purasi sitä kerran ja näytti kuin humaltuvan sen mausta… Hän puri, ahmi, nieli! Ja sen syönnin varrella hänen silmistään vähitellen laukesi tuo epäilevä, hätääntynyt ilme, hän rupesi tointumaan ja sitä myöten myös uskomaan, etteivät matkamiehet olleetkaan verenjanoisia vainolaisia.
— Rihmoillasiko hiihtelet täällä? kysyi nyt Pentti rauhallisesti.
— Niin, vastasi mies, vieläkin sentään epävarmana.
— Teillä on siis pakosauna täällä lähellä?
Mutta taas kävi mies tuppisuuksi. Hän tietysti vielä epäili näitä outoja miehiä eikä tahtonut piilopaikkaansa ilmaista. Matkamiehet käänsivät silloin puheen toisaalle. Kyselivät saaliinsatoa ja toimeentuloa täällä metsässä. Ei ollut otuksia metsässä, vastaili mies, riistakin oli tänä talvena huvennut hävitystä ja ruttoa pakoon. Petäjänkuoren ja vehkan varassa oli eletty. Niin jousimies siinä rauhallisesti tarinoitaessa vähitellen jälleen suli, ja Pentti saattoi ruveta hänelle asiataan ajamaan:
— Tarvitsen sukset, en pääse hevosella kulkemaan umpiteitä. Jos hankit minulle sivakat, mies, niin saat pitää hevoseni kesään asti ja sillä ajaa hirsiä uuteen pirttiisi. Noh?
Mutta sitä puhetta ei jousimies näyttänyt taas ollenkaan ymmärtävän.
Pentti vakuutti:
— Usko pois, vihollinen on Viipurista karkoitettu, te voitte taas palata kyläpaikoillenne.
Pariin kertaan saivat matkamiehet kertoa Viipurin pelastuksesta ja vihollisten lähdöstä, ennenkuin jousimies otti sen uskoakseen. Mutta kun hän sen vihdoin uskoi, niin hän ihmeellisesti elpyi ja lämpeni. Ja nousten taas suksilleen kertoi hän nyt omasta ehdostaan kohtaloitaan.
Syksykesällä olivat vainolaisen ratsujoukot ruvenneet retkeilemään näissä Viipurin länsipuolisissa pitäjissä. Ryöstivät ja polttivat, kaiken syötävän keräsivät, karjan ajoivat matkassaan, ihmiset tappoivat, missä vain tapasivat. Ja yhden matkueen käytyä tuli vielä toinen ja kolmas. Metsiin olivat silloin asukkaat paenneet mikäli vain kerkesivät. Sinne olivat he suosaariin kyhänneet piilopirttejään ja koettaneet petäjänkuoren ja metsänriistan avulla pysyä hengissä. Mutta huonoa se oli ollut, varsinkin sittenkun pakkaset alkoivat ja tuli rutto… Poltettujen kylien paikoille oli harvoin uskallettu palata, vaikka siellä vielä kuopissa olisi ollut vähän nauriita elannon avuksi ja jollakin halmeella säilynyt puimaton aumakin…, kyliä täytyi välttää niinkuin valtateitäkin, ettei vainolainen jälille pääsisi.