MIKÄ KATKERA ITKU JA KAIKERRUS.
Mikä katkera itku ja kaikerrus
Yhä kuuluvi Pohjolan mailta?
Mikä lasten ja vaimojen vaikerrus
Jokivieriltä viljakkailta?
Miks miehet äissähän nyrkkiä pui?
Miks hurmeissaan koko Pohjola ui?
Mikä on tuli tuo ihan loppumaton,
Joka taivahan rannan puuntaa?
Kun liekki jo missä sammunut on,
Se syttyvi toisella suuntaa.
Ylt'-ympäri roihuja loimottaa
Ja synkkänä suitsee ilma ja maa.
Oi onneton kansa, ken voimasi syö
Ja uhkaa kuoleman yöllä?
Se vainooja vanha taas uhkaa ja lyö,
Hän toimivi moisella työllä.
Sadat aastajat hän jo on toiminut näin,
Vaan vielä on Pohjola pystyssä päin.
Hän valtoaan tahtovi laajentaa
Ja kunniataan kohennella,
Ja helmi on "Kymmenen virran maa",
Joka kruunua voi koristella:
Lohivirrat Kainuhun viljavat on
Ja riista on metsissä loppumaton.
Hän Karjalan miehet kiihottaa
Sotavimmahan Kainutta vastaan,
Saman äidin lapset hän riitahan saa,
Saa taistelemaan asemastaan.
Niin rauhan kellot ei soida voi,
Oman voiton ääni kuin rintahan soi.
Myös Kristuksen usko, mi liittää vois
Eri kansoja veljeksiksi,
Se veljen veljestä työntää pois, —
Pyhä Luoja, oi miksi, miksi!
Ja vainon vimma on lauhtumaton,
Kun veljekset eri uskoa on.
Polo ponneton uhkaa Kainuhun maan
Perin turmion kuiluhun niellä,
Jalo kansa se sortuvi sortumistaan,
Sit' ei ykskään estä, ei kiellä;
Papin voima ja voudin tenhoton on,
Esivalta on heikko ja neuvoton.
Yhä murhan enkeli luokoa lyö —
Niin kolkkona viikate kiiltää:
Se Kainuhun parhaan kansan syö,
Ikihaavoja siihen viiltää;
Roviolla jo poltettu on tuhannet,
Muin surmin muut ovat sortunehet.
Nyt rimpinä soiluvat Pohjolan suot,
Jokivainiot martuvi vankat,
Ja jouten vyöryvi viljavat vuot,
Vaan Tuonipa saa sadot sankat,
Kun uljahat urhot Kainuhun maan
Nyt Tuonelan toukoja kyntävät vaan.