Sä Kainulaisparka, oi sua, oi!
Sä mistä nyt saat kotisuojaa?
Ja missä sun mielesi lohtua voi?
Sä missä nyt palvelet Luojaa?
Kodit, kirkot valkea saaliiks vei,
Salo synkkä on turvanas, muutapa ei.
Oi joudu, riennä, keinoon käy,
Sä Laurukainen oiva!
Sua auttajaa jo eikö näy,
Jok' oisit kansas hoiva? —
Ei viivy hän, hän läsnä on,
Hän saapuu, torjuu turmion.
Hänen voimansa on kuni kontion,
Hän kettuna, kärppänä liikkuu;
Hän milloin polulla vaanimass' on,
Hän milloin aalloilla kiikkuu;
Hänen tiensä on koston ja kuoleman tie,
Hänen jousensa joukkoja surmahan vie.
Monen mont' urotyötä hän suorittaa,
On kauhuna vainojakansan,
Ei iltikseen se nyt riehua saa,
Hän kietovi sille ansan.
Vihamies miten vikkelä lieneekään,
Se yhtynyt vielä on vikkelämpään.
Sadat sankarit muut taru mainita voi,
Jotka synnytti ankara aika;
Olot ounahat outoa voimaa loi
Ja voimaa virkisti taika.
Se aik' oli hurjaa vimmassaan,
Tuo sankariaika Kainuhun maan.
Ja urhous kestävä palkittiin:
Kun Ruotsin leijona varttui,
Se runteli vainojan vaivuksiin;
Niin Kainuhun onnikin karttui.
Nyt Suomen seppelen muodostaa
Jokihohtava Kainuhun maa.
Vaan Karjalan kansa, mi veikkoahan
Kera vierahan vainoten sorsi,
Se on kostonsa kohdannut korkeimman:
Se kaatuvi kuin kulokorsi. —
Se lempemme kuitenkin vaatia voi,
Ikilaulujen lahjat meille kun loi.
Sadat vuodet siitä jo vierinyt on,
Ajat nyt ovat auvoisammat:
Nyt Suomi on yksi ja halkioton,
Ja ehjät on Pohjolan vammat.
Tuli sortoa nyt mitä tulleekaan,
Ei säikkyä Suomi saa kohtaloaan.
(A.V. Koskimies.)