— Kovat on ajat, — huoahti Murainen, — tuskin on venäläisestä viimeinkin rauhaan päästy, niin silloin alkaa juutilainen entistä pahemmin kimppuun käydä. Jos tätä menoa jatkuu, niin ei tässä kohta porvareillakaan ole muuta neuvoa kuin mennä takamaille kalastelemaan ja kaskea polttamaan.
— Minusta olisi parasta, että tanskalaisen annettaisiin vastaan häristelemättä kruunu pitää, kun omat miehet, minkä tämä Svante-herrakin, eivät kerta pysty valtakunnalle rauhaa hankkimaan, — sanoi Lappalainen ja tyhjensi vihaisesti olutkannunsa.
— Tiesi häntä, olisiko sekään parempi, — väitti Murainen vastaan. — Muistetaanpas vain, mitä vanhat ihmiset ennen juttelivat pommerilaisen ja Hannu Kröpelinin ajoista. Suo siellä, vetelä täällä. Parasta kaikista kun olisi oma kuningas ja sellainen, joka kykenisi pitämään oikeata isännyyttä valtakunnassa, ett'ei jokainen piispa ja linnanhaltija tuppautuisi vallasta riitelemään.
— Huonot on ajat, huonot ja levottomat, ja Herra ties, milloin tässä saa tanskalaiselle viimeisenkin leipäkannikkansa luovuttaa, — lopetti Murainen, joi oluensa loppuun ja varustausi lähtemään.
Häntä seurasivat vähitellen toisetkin vanhemmat miehet. Heidän sijalleen tuli nuorempaa väkeä, keskustelu kävi äänekkäämmäksi ja ilmassa alkoi tuntua riidankäryä. Saksalaisten pöytään oli ilmestynyt myöskin nuori Arent van Asken. Hän oli hakenut esille kiltan vanhan hopeamaljan ja sitä kohottaen huusi hän:
— Vanhan Lyypekin malja, pojat!
Kannu lähti kiertämään ympäri pöydän.
— Olutta, tavernari, — huusi Hannu, — mutta oikeaa turkulaista eikä mitään Lyypekin solkkua!
Kun suomalaiset olivat saaneet tinatuoppinsa täyteen, kohotti Hannu omaansa ja huusi:
— Pyhän Henrikin ja Turun malja!