— Was deiwel, pihä Heinrich, was ist's? — rähähti muuan humalainen hansalaiskesti.
— Se on olevinaan heidän suojeluspyhimyksensä, jota he rukoilevat, aina kun saavat saksalaisilta selkäänsä, — selitti Arent ja kaikki saksalaiset remahtivat nauramaan.
"Pippurista, pippurista, pippurista silmät on hansankestillä, nenä inkivääristä ja sydän kalmusjuurta",
alkoi heti sen jälkeen humalainen ääni suomalaisten pöydässä renkuttaa ja viimeisiä säkeitä hoilasi koko pöytäseura.
— Mutta tiedättekö, pojat, miksi hansan pippurivänneillä on sydän kalmusjuurta? — kysyi laulunalottaja.
— Minä tiedän, — huusi Hannu, — minun mukanani lähetti Chonnert meidän arkkiteinille kalmusjuurta ja antoi minullekin aikamoisen palan, kehuen sitä hyväksi kohmelonlääkkeeksi. Siitä minä päättelen, että saksalaiset…
— Ovat aina kohmelossa, — keskeytti toinen, — ja tarvitsevat kalmussydämen. Mutta inkiväärinenä, selittäkääpäs se, pojat!
— Mite sine haastat, perkkele? — huusi muuan saksalainen.
— Entä mite sine maistat, teiveli, Liipekin pippuriako?
Läiskis! Suomalainen sai olutkannun vasten silmiään ja paikalla oli tappelu käynnissä. Tuopit sinkoilivat ilmassa ja pöydät ja lavitsat kaatuivat kolisten kumoon. Hannu karkasi ensimäisenä saksalaisten keskelle ja tarttui kilpakosijaansa, kasvinsisarensa Kirstin suosion ja tavaran tavottelijaa, tummaveristä ja liukasliikkeistä Askenia kurkkuun. Tavernari koetti ärjyen ja jalkaa polkien hillitä tappelua, mutta kun hänen äänensä hukkui meteliin, ryhtyi hän, vikkelästi tappelijain välissä puikkelehtien, pelastamaan tinakannujaan, jotka hän keräsi tynnyrien taakse huoneen perälle. Pari kertaa yritti hän lähetä sivuseinässä palavia kynttilöitä sammuttaakseen ne, mutta kun hänet kummallakin kertaa jotenkin rajusti työnnettiin syrjään, istahti hän tiskin taa tynnyrin nenään, katseli pää kallellaan tappelun menoa ja puheli läähättäen.