— Tapelkaa nyt sen paholaiset, niin, niin, iskekää vaikka pääkallot mäsäksi toisiltanne, niin vähemmän nahkanne syhyy toisella kertaa! He, he, mäikyttäkää vain kuin ryssää ja juutilaista, kyllä seinät kestävät!
Suomalaisia oli vähemmän ja he joutuivat alakynteen. Heti kun Hannu oli käynyt käsiksi Arentiin, oli hän saanut kimppuunsa kaksi muuta saksalaista. Ahtaalle puserrettuna ei hän voinut käyttää nyrkkejään ja vastustajansa nujersivat hänet pylvään ja kaatuneen pöydän väliin. Hänen pitkää tukkaansa kiskottiin ja nyrkiniskuja sateli hänelle vasten kasvoja.
Mutta tällöin saapui suomalaisille apua. Sisään työntyi kolme rotevaa tynnyrintekijän sälliä, ukko Muraisen väkeä, ja yhtä monta linnasta seikkailuille lähtenyttä, puolijuopunutta nihtiä. Hurjasti iskivät he saksalaisiin takaapäin ja nämä joutuivat nyt kerrassaan ahdinkoon. Piestyinä ja reveltyinä pujahtelivat he toinen toisensa jälestä ulos pimeälle kadulle.
— Hoi, tavernari, olutta voittajille! — huusi yksi nihdeistä pyyhkien hihaansa nenästä valuvaa verta.
— Vai vielä olutta teille, senkin juutilaiset! Ei tippaakaan muuta kuin menkää koreasti matkaanne! — ärjyi tavernari vastaan.
— Kuulkaas tätä pippurisaksaa! Lyödäänpäs, pojat, pohja oluttynnyristä ja työnnetään hänet pää edellä sinne likoamaan, niin oppii tekemään pilkkaa aika miehistä.
Nihti läheni uhkaavana tavernaria ja tämä näki parhaaksi täyttää tuopit.
— Mutta kyllä tämän kaiken korvata saatte, jos maassa vielä lakia ja oikeutta on, — murisi hän ja meni akkunan luo muka ulos tirkistelläkseen.
— Siellä ne vartovat ja kyllä maarin siellä selkäänne lämmitetään, senkin könsikät, — puhui hän kuin itsekseen.
— Hoi pojat, mennään ja puhdistetaan katu! — ja huutaen ja meluten syöksyivät suomalaiset ulos.