Vähitellen uusi päivä valkenee suomalaisille heimokunnille. Etelästä, sekä idän että lännen puolelta, tunkeuvat muukalaisen sivistyksen säteet näille pohjan perille. Vieraat kauppa-haahdet alkavat kulkea Suomenlahden pohjukoita; risti pystytetään Aurajoen rannalle, ja Athos-vuoren hiljaiset erakot laittavat itsellensä rauhallisen tyyssijan Valamon ihanaan saareen. Runojen ja luonnottarien aikakausi on loppumaisillaan; historiallisen elämän kaikki tuskat ja taistelut lähenevät.
Mutta Savon erämaille ei tunkeu vielä kuin kaukainen humu maailman levottomasta liikkeestä. Karjalan kansa on alkanut riehua. Kauppa-etu on kehoittanut sitä etsimään erämaiden kalliita turkiksia, ja niille autioille aloille, missä ihmisen astunta ei ole tähän asti luonnon hiljaisuutta häirinnyt, ilmestyy majavanpyytäjä jousinensa. Karjalan jumalista Tapio ja Ahti ovat ensimäiset, jotka levittävät valtaansa Savonkin saloille ja selänteille; metsästäjät ja kalastajat käyvät täälläkin saalistansa, ja missä joku lappalais-heimo on lahdelman pohjaan kotansa asettanut, sen jo täytyy metsänriistalla maksaa veronsa voimakkaammalle veljeskansalle. Nuo urheat Karjalan miehet retkeilevät tähän aikaan kauvas pohjan perille. Pitkin Savon ja Yli-Karjalan vesijaksoja tunkeuvat Kantalahteen, Lappiin ja Ruijaan, veroa ja voittosaalista etsimään, ja ahdistavat toisinaan itse norjalaisiakin kaukaisessa Haalogalannissa.
Vaan Karjalaisten vapaus jo lähestyy loppuansa. Mahtavan Novgorodin liittolaisina he ovat monta kertaa retkeilleet meren yli läntisille maille; nytpä Novgorod alkaa heitä valtansa alle vaatia, ja toiselta puolen lännenkin valta, Ruotsi, alkaa heitä läheltä ahdistaa. Suomen veden perukassa kohoaa kivinen linna, Viipuri; jopa itse Karjalan kansakunnan emä-paikkoihin, Vuoksen ja Nevajoen varsille, koetetaan pystyttää Pyhän Eerikin lippua. Silloin ei muuta neuvoa kuin turvautua Novgorodin apuun. Tuo verinen taistelu alkaa, taistelu idän ja lännen välillä, taistelu kahden mahtavan kansasuvun ja kahden erimuotoisen kristikunnan välillä — taistelu, jota oli jatkuva puolen vuosituhannen ajat. Tähän verikasteeseen Karjalan ja sen ohessa koko Suomenkin kansallinen itsenäisyys hukkuu. Novgorodin liittolaiset muuttuvat Novgorodin alamaisiksi; Nevajoen varret ja Vuoksen suut tulevat venäläiseksi Karjalaksi, jonka pylväinä ovat Pähkinäsaaren ja Käkisalmen linnat. Mutta Karjalan takapuoliset kihlakunnat Saimaan ja Suomenlahden välillä joutuvat Ruotsinvallan haltuun ja muun Suomen yhteyteen. Viipurin linna on se vahva lukko ja telki, jolla läntinen maailma sulkee Suomen portit idän rynnäköitä vastaan.
Näin solmitaan "ikuinen rauha" — pitäisi sanoa: ikuinen veriviha — Pähkinäsaaressa v. 1323. Tämä rauhanteko jakaa Suomen kansan ja Karjalan heimokunnan kahteen vihollis-leiriin. Mutta Savonkin historiassa on tämä rauhanteko merkillinen; sillä itse jakokirjassa Savon nimi nyt ensi kerran kajahtaa. Niistä kolmesta Karjalan kihlakunnasta, näet, jotka tulevat Ruotsin alle, on yksi nimeltä "Savo"; se on Saimaan takainen länsi-seutu, johon uudis-asukkaita jo on asettunut — tuo sittemmin niinkutsuttu Suur-Savo eli Mikkelin seudut. Pohjoisten vesistöjen tienoot ovat vielä erämaina; mutta niidenkin suhteen tehdään jako valtakuntien välille, ja niin saapi Savonmaa ensimäisen rajansa itää kohden. Vaan tämä raja näkyy oikeastaan halkaisseen sen Savonmaan, jonka me nykyään sillä nimellä tunnemme. Ell'ei uuden-aikainen tutkimus erehdy, niin raja v. 1323 pantiin käymään Pihlajaveden kaakkois-kulmasta melkein luoteista suuntaa Säämingin kautta ja sitten pitkin Haukivettä Varkauteen ja niin edespäin. Nykyisen Savonlinnan sija ja Savon vesien itä-osa jäi niinmuodoin itäpuolelle rajaa, s.o. Emä-Karjalan omaksi. Sehän olikin ihan luonnollista sen aikuisten asutusolojen kannalta.
Tämä raja ei kuitenkaan jäänyt pysyväiseksi, vaan siirrettiin pian itse teossa paljoa idemmäksi. Millä tavoin tämä tapahtui, sitä emme tiedä; sillä sen ajan taistelut Savonmaalla tuskin hämärinä haamuinakaan tulevat näkyviin. Vaan että taisteluja on ollut, saamme varmuudella arvata. Ruotsin Karjalaiset Suur-Savosta ovat tunkeuneet eteen päin ja Venäjän Karjalaisten on täytynyt väistyä. Niin oli alkanut tuo pitkä riita ja tora veljesten välillä kahden puolen valtarajaa.
Ensimmältä se ei ollut kuin maa-asukasten riita kalavesistä ja oravametsistä, — useinkin turhan-aikainen
"tora totkusista
Artti ahven-maimasista".
Mutta vähitellen siitä karttui ankaraa sodan-aihetta niiden valtakuntain välillä, jotka Pähkinäsaaressa olivat jakoa tehneet.
Olavin linnan synty.
Suur-Savosta oli uudis-asutus jo levinnyt Pihlajaveden ja Haukiveden rannoille. Nuo lukemattomat pikkujärvet, jotka muodostavat koko välin ikäänkuin tiheäksi taipalistoksi, olivat askelettain houkutelleet siirtolaisia eteenpäin koillista kohden. Pienen Jukajärven rannalla oli kohonnut Savonmaan toinen kirkko, joka suuren piispamme Maunu Tavastin toimesta sai ensimäisen pappinsa. Näin kirkollinen järjestys seurasi uutis-asutuksen jälessä. Mutta myöskin maallinen valta kulki rinnatusten hengellisen vallan kanssa, ja Ruotsin kruunu itse oli astunut uudis-asutuksen etupäähän. Niinpä jo joitakuita vuosikymmeniä rauhanteon jälkeen tuo Pihlajaveden ja Haukiveden välinen seutu, Sääminginsalo, jonka ohitse raja kulki, oli kruunun omaisuutena. Mahtava Suomen laamanni Niilo Tuurenpoika — hän, joka toimitti Suomenmaalle osallisuuden kuninkaan-vaaleihin ja itse tavantakaa tätä oikeutta viljeli — oli silloin isäntänä Viipurin linnassa ja nautti läänityksenä myöskin Sääminginsalon kruununtilaa läänin pohjoisilla erämailla. Vaan kun Niilo Tuurenpoika uusissa kuninkaanteko-puuhissaan kaatui Turun linnan edustalla v. 1365, annettiin Sääminginsalo särpimen-avuksi Vexiön piispalliselle istuimelle Ruotsiin kuitenkin sillä ehdolla, että jos joskus maailmassa eri piispan-istuin Karjalan puolella syntyisi, tämä omaisuus tulisi Karjalan piispain haltuun. Niinkuin näkyy, oli jo silloin ruvettu ajattelemaan Suomenmaan jakamista kahteen hiippakuntaan.