Jostakin he sitten mahtoivat säikähtyä,
Koska alkoivat sen jälkeen peräytyä.
Se aika, milloin tapahtui tuo,
Ei Olavinlinnalle rauhaa suo:
Kulovalkea julma kun seudulla kävi,
Moni Ruotsin mies surmansa saa, häviävi.
Nyt vääntää moni ruotsalainen käsiänsä,
Herra Steenin vuoks; hänpä ei kiireissänsä.
Knut Possen, Svanten ja muiden hän hätää ei
Eikä heidän avuksensa riennä.
Nämät Ryssän puuhia yhä pitävät silmällä.
Ja lähtevät Venäjänmaahan suurella väellä.
He ensin lähtevät uuteen Narvaan,
Siellä tahtoivat ryssät tuhota, arvaan.
He lähtivät iloisina, reippaina,
Se oli Maarianpäivän aikoina.
Kakstuhatta miestä niit' oli kaikkiaan.
Jotka läks sodan vaaroja uhmaamaan.
Päin Iivaninlinnaa lähdit he purjehtimaan,
Tätä suurta ryssän linnaa ahdistamaan.
Suurilla ja pienillä laivoillansa
He lähtivät matkaan kaiken joukon kanssa,
Hyvät varustukset oli tällä linnalla,
Kävit ruotsalaiset maihin aika kiiruulla.
Se täytyy minun tunnustaa,
Että hyvin oli linna miehitetty vaan,
Aseilla ja suurella voimalla muulla,
Mutta saatte ruotsalaistenkin mahdista kuulla.
He ensin saartoivat linnan kokonaan,
Sitten kohta rupesit polttamaan.
He eivät tahtoneet rientää kauvemmaksi,
Oli tässäkin työtä yhdeksi rupeamaksi.
Perjantai, pyhän Ludvikin päivän jälkeen
Näki Ruotsin urhojen aseitten välkkeen.
Se varmastikin oli ihme Jumalan,
Että kuudess' tunniss' heill' on linna hallussaan.
Ja varmastikin voin minä sanoa niin,
Että tulta, jousta, pyssyä käytettiin:
Kolmetuhatta miestä siellä linnaa puolusti,
Kuitenkin ruotsalaiset sen heiltä valtasi.
Miehet ja naiset yhtä suuta
Alkoivat kovasti voivottaa ja huutaa,
Heit' olikin paljon linnassa vielä,
Kolmesataa saatihin vangiksi siellä:
Linnass' oli arkuttain aartehia,
Hopeaa, kultakääröjä, vahaa ja turkiksia.
Ja joka mies oli toimessa kiinn',
Kun laivoihin kaikki lastattiin.
Vieläpä rauta-ovia ja portinsaranoita,
Miks kieltäisin sen, ei unohdettu noita.
Ja hyvä sää heitä seurasi matkalla,
Heillä vankeja on ja muuta saalista kosolta.
Svante Niilonpoika heill' oli päällysmies,
Tällä kunnian nimen saavuttaa hän ties.
Tulivat sitten Ruotsihin takaisin
Ja heidän kanssaan useita huovejakin,
Varmasti heit' oli sata ynnä seitsemän,
Se määrä mun pitää merkitsemän.
Aikaa ja päiviä kuluikin niin,
Että päästihin vihdoin mikkeliin.
Nyt nimessä Herran Jumalan
Steen herra hän jättää Santahaminan,
Hän nostaa santaa ja iloinen mahtaa olla,
Ja lähtee liikkeelle aimo laivastolla.
Satakolmekymment' oli niitä kaikkiaan,
Niill' aikoo taas Ryssää ahdistamaan.
Jumala armahtakoon Ruotsinmaata!
Ei sotajoukko häntä suosia saata,
Heidän mielensä kääntyy toiseksi,
Herra Steenin he jättävät tylysti,
Kotihin, Ruotsinmaalle heidän halunsa on,
He eivät jäädä tahdo Herra Steenin joukkohon.
Eikä sitä yhtään ihmetellä voi,
Sillä nälkä heille suuren tuskan toi;
Muuta ei kuin vettä ja huonoa ruokaa,
Moni heistä aivan raskaasti huokaa.
Jo aloit heiltä vaatteetkin loppua,
Ja monta näkivät muutakin hädän hoppua.
Kaikki huovit ja Svantekin palasi takaisin,
Ei rahvaskaan tahtonut enää viipyä kauvemmin.
Huovit Steeniä syyttää ja syystä kyllä
Kaikesta, mikä juuri on sanottu yllä.
Miks ajoissa ei rientänyt auttamaan,
Miten mainittu jo on kertaan useampaan.
"Oi, herra Steen, miksi vitkastelitte aina,
Nyt teitä ja koko Ruotsia häpeä painaa.
Mitä silloin oikein te tuumasitte,
Kun Ryssää niin veltosti vastustitte? —"
Niin antaakin Steen herra luvan monelle,
Että saavat taas lähteä Ruotsin puolelle,
Tätä pääsölupaa useat seuraavat,
Herra Steenin luokse ei jää kuin muutamat.
Ryssä Iivananlinnaan palaapi uudelleen,
Ja ruotsalaiset ottaa aivan pilkakseen.
Yhä vahvemmaks Iivananlinnan he laittaa,
Eikä Ruotsi voi enää heille tehdä haittaa.
Herra Steenillä vielä on auttajansa,
Siks Suomessa viipyy hän paikallansa.
Olavinlinnan ja Viipurin hän miehittääpi,
Mut suru hänen sydämeensä yhä jääpi.
Hän hakkauttaa pitkin Suomen saloja
Etumurrokoita monia ja jaloja,
Pernajan väliin ja Hämeenlinnan,
Niin Ryssälle raketen vastarinnan.
Minkä käänteen asiat tästälähin saa,
Sitä en minä taida ennustaa.
Mun laata nyt täytynee kirjoittamasta,
Kun tapahtuu lisää, niin jatkan vasta.
(Vanha ruotsalainen riimikronikka.
Suomentanut Ilta Koskimies.)
SAVO JA SAVONLINNA.
Savon synty.
Ensimäinen aamuhetki oli koittanut Suomen saloille. Kalevalan kansa oli haltuunsa ottanut Laatokan ihanat rantamaat, joiden luonto vielä tuhannen vuoden perästä näyttää riemastuvan Väinämöisen kanteleen sävelistä. Siellä kuu ja päivyt taottiin, siellä taivaan kantta kalkuteltiin, siellä jumalat ja ihmiset loivat ensimäisen runomaailmansa.
Mutta Savon synkkien vesien päällitse kulki vielä öiset sumut. Ei mikään Vellamon neito sen aalloissa iloinnut, ei kukaan Tapionkaan tyttäristä sen salomaita sulostuttanut. Outo, jylhä suku, hiisien kamala kansa, vallitsi Saimaan vesistöjä Imatrasta länteen ja pohjaan, ja tuolla täällä lappalaiset käyttivät järvien ja metsien riistaa elatukseksensa. Vaan Lapin kansa ei missään vallinnut, ei missään isäntänä ollut. Kunkin voimakkaamman alamaisena se silloinkin maksoi veroa pelkästä elämisen oikeudesta.
Mihin nämä hämärän muinaisuuden asukkaat ovat hävinneet? Ovatko he mitään jälkiä jättäneet olemisestansa? — Sangen vähän, tuskinpa ollenkaan. Muinaiskalujenkin mykkä kieli on tällä alalla melkein vaiti. Ainoastaan oudot paikan-nimet vielä vuosituhannen takaa meille puhuvat selvästi kuuluvalla äänellä; mutta ne puhuvat kieltä, jota emme ymmärrä enää selvittää.