Valtionhoitaja, herra Steen
Tekee kaikki hiukan myöhäiseen.
Nyt viikkoa jälkeen Martinpäivän
Näämme ruotsalaisten matkalle käyvän. —
Lähetitpä silloin Upsalan herrat nuo
— Sepä kaikelle Ruotsille lohdun tuo —
Herra arkkipiispa Jaakko ja Kapituli myös
Ne kaikki olivat samassa työss',
Pyhän Eerikin lipun he lähettivät niin
Ja asettivat Klaaran luostariin.
Ette kai väsyne kuulemasta,
Miten lippu tuotihin Upsalasta.
Saattohon liittyivät ihmiset sadottaisin,
Liikutuksen kaikkein kasvoilla lukea taisin.
Näky tää oli valtava, oudonlainen,
Nyt kyyneleitä vuodatti mies sekä nainen,
Kun lippuhun sitten tarttuvi ritari Steen.
Hän valtavan joukon saapi seurakseen:
Siinä munkkeja, pappeja, ritareita,
Siinä sotaurhoja harmenneita.
He kaupungin kirkkoon sisään käy,
Mut monta ei iloista joukossa näy.
Monen korkean herran läsn'ollessa siin'
Pyhän Yrjön se alttarille laskettiin.
Ritar Steen, hän pyytävi polvillaan:
Pyhä Jumala, ota suojaasi Ruotsinmaa!
Hän lipun vastaanottavi loistolla juuri,
On kaikkein sydämissä suru suuri.
Päivän ja kaks sen jälkeen vielä
Kuten osaa, jokainen viettää siellä.
Siis viikkoa jälkeen Martinpäivän
Näämme ruotsalaisten matkalle käyvän.
Hiukan päälle yhdeksänsataa
Lähtee kulkemaan vaaranalaista rataa.
Vielä kaksi sataa jälelle jääpi,
Heitä ruuan puute kai pidättääpi.
Ja Ahvenanmaalla kävi meri jo jäähän,
Vihdoin saapuivat Suomeen, määränsä päähän.
Nyt missä laivat tai väki lienee?
Herra auttakoon heitä, Hän auttaa tiennee.
Se on minun luja uskoni vaan,
Että Herra heitä varjelee voimallaan.
Nyt väki viipyy Kohamninvalkamassa,
Risumajoja itselleen rakentamassa,
Ja Pyhän Katariinan päivänä
He uudelleen ovat lähdössä,
Ja Suomi on kaikilla matkan pää.
Sinne jokainen tahtoisi ennättää.
Vaan taas tuli esteitä matkailen:
Meri, myrsky ja ankara pakkanen.
Oli talvi tuima ja ankara,
Kovaa olla oli sen kourissa.
Kuitenkin Jumalan nimessä näin
He pyrkivät kaikki eteenpäin.
Ja vastaan kävi ankara koillistuuli.
Moni sille tielle jäävänsä luuli.
He airoin ja purjein koitt' ohjata laivoja,
Nyt kuulkaa, mitä saivat kestää vaivoja:
Toinen laiva meni tänne, toinen sinne,
Kaikki joutui hajalleen mikä minne;
Toiset osasit satamaan oikeaan,
Toiset eksyit rannoille Uudenmaan,
Toiset Ahvenanmaalle ja Sottungaan,
Toiset Kallan uuteen satamaan.
Toiset miehet palasivat takaisin
Ja asettuivat taas risumajoihin.
Toiset tulivat hyvin perille,
Toiset ajoivat karille.
Kaksi heiltä laivaa särkyi tässä,
Miehistö rannalla värjymässä.
Onneksi kävi kuitenkin niin,
Että he kaikki pelastettiin.
Heiltä kädet ja jalat kohmettui,
Moni aivan pilalle paleltui,
Ja pakkasen vihoista monikin
Sairastui kuoleman tautihin.
Hädin ja tuskin siis ritari Steen
Saavutti Ahvenan mantereen.
Kieltää tuota en voi, luulemma,
Että retkeltä moni jäi poiskin, kuulemma.
Kun yli yhden kuukauden
Oli heillä tuuli vastainen,
Sillä ajall' ei voineet toimia mitään,
Ei kulkea länteen, ei kulkea itään,
Sanomatta tuota en olla saata,
Yli neljäsataa miestä jäi sinne maata.
Paha pakko kohteli ankarasti:
He viipyivät siellä paastoon asti.
Pyhän Antin päivä kun vihdoin alkaa,
Ritar Steen hän Ahvenaan siirtää jalkaa.
"Hyvä Herra, älkää pahoko tuota,
Se teidän on syynne, teihin en luota,
Tähän ast' olen teissä sankarin nähnyt,
Ja teistä kauniita lauluja tehnyt.
Paljon pahaa teistä puhuu kansa; —
Tuo retki on ollut arvonne ansa.
Niin monta käy täällä puhetta tummaa,
Oi, jospa ei tuosta koituisi kummaa!
Kovin pelkään puolesta Ruotsin ja teidän,
Ne pahaa tietää, nuo sanansa heidän."
Sinä päivänä kun herra Steen käy maihin
Ahvenanmaalla — kerrottuun laihin —,
Niin tapahtuipa silloin niin,
Että ryssä pyrki Viipuriin.
Eräänä aamuna jo varahin
Heidän tuumansa saattoi jo nähdäkin.
Viipurin ympärill' on tuhansia heitä:
He laittavat saarrostekeleitä;
He kolmen peninkulman alall' asustavat
Ja asukkaita kovin peloittavat
Ja ampuma-asein monin ja suurin
He tahdoit ruhjoa Viipurin muurin;
Siks pieniä, suuria heillä kanuunia,
Jo tuhannet miehet samos ympäri Viipuria.
Monen tykin sisäll' oli lyijykuulat ja rautaa,
Kyllä hankitaan niin monen miehen hautaa.
Yhä toimittivat he tulikirnuja lisää
Ja tynnyrinpohjan-suuruisia kiviä sisään.
He maahan ampuivat kaksi tornia
Ja uhkasivat myöskin kolmatta.
Eikä ihmetellä sovi juuri
Että hyvin rikkinäiseks' meni muuri.
Tuon tornin he kolmannen lävittivät niin,
Kahden humalasäkin mahduttaviin.
Silloin ryssät juur' miettivät mielessänsä:
Heillä Viipuri jo puoleks on käsissänsä.
Knut Possepa silloin mies uljas ja jalo,
Käsi nopsana, silmissä innon palo,
Reikäin eteen laittaa etuvarustuksen
Ja Wiinholdtist' oivasta saa toveruksen.
He viisaasti rakensit ja kiiruisesti,
Että Jumalan avulla kaikki hyvin kesti,
Ryssäin kylläkin vastukseksi
Ja sisäänpääsölle esteheksi.
Mut mielessä näill' yhä tuuma on vaan
Voittaa Viipuri sittenkin voimallaan.
Pyhän Antin päivänä jo aamuvarhaisella
Alkoi tositoimin ryssä jo ahdistella
Lipuin kolmin ryssät kohti käyvät,
Ja Viipuriin rynnätä riennättäyvät.
Heillä mukanaan on paljon tikapuita
Ja lisäksi monenlaisia portaita muita,
Jo kolmelta puolen he rynnön tekee:
Kyllä Viipurin miehet nyt loppunsa näkee.
Joka lipun alla tuhannen heit' olla mahtoi,
Näin Viipurin miehille hirmua näyttää he tahtoi,
Ja herttua muuan rynnistää,
Mut melkein turhaks se aie jää.
Tämä lippuineen tornia kohti juoksi,
Tuon suuren jo saapuikin reiän luoksi.
Hän astuvi itse suureen reikään.
En tiedä kuin monta hän kanssaan veikään,
He torniin kiipeevät meluin melkein,
Joka ensiksi ehti, se sankari selkein.
Jo muuria lähestyy kaks lippua muuta,
On niiden alla miestä kuin metsässä puuta.
Heill' on tikapuut suuret; kiipeemän
Niillä muurille pitäis; yhdeksän
Jo pääsikin; toivo heill' onkin vaan
Saada muuri haltuunsa kokonaan.
Ja sen voin kertoa aivan todella,
Että muurilla viipyivät seitsemän tuntia.
Monta ryssää jo olikin tornihin tullut,
Ei Viipurin miesten se mieleen ollut.
Kolme lippua liehui jo tornista päin —
Sinä päivänä kaikki tapahtui näin —
Ja kaksi jo kaikui pasuunaa,
Jotka yhtäpäätä toitottaa;
Että ryssät yltyisi uljaammiksi
Muurille käymään, ne toitotti siksi.
He tikapuita laskit alas kaupunkiin,
Kyll' asukkaat pakenevat, arveltiin.
Nyt Viipurin miehet, olkaa varuillanne,
Ett'ei ryssä teitä kovin ahtaalle panne!
Knut Posse ja Wiinholdt, jalot molemmat,
Nyt aivan vireästi toimivat,
He tervaa ynnä veneitä kokosivat,
Ja niitä tornin alle laahasivat;
Heille kahdelle ja muillekin
Tulkoon tästä kiitos kaunoisin.
Tuon kaiken sitten panivat palamaan,
Savu, liekki ja katku käy nousemaan.
He pelvon tuottivat ryssän väkeen
Ja toivoit sen lähtevän käpälämäkeen.
He toiveensa täyttyvän nähdä saikin.
Kun ryssät torniin paloivat kaikin.
Muurin sisällä juoksivat viipurilaiset,
— Niin miehet ovat kertoneet luotettavaiset —
He nopsaan toimivat, keinon keksivät,
Ja alas he monet tikapuut vetivät,
Vetivät vielä alas ryssää monta,
Monta ryssää aivan avutonta;
Niin oli tämä ottelu hirmuinen,
Että moni sai hengellään maksaa sen.
Muurilla olevat säikähti kovasti kyllä:
Kun pyhän Antin näit ristin kaupungin yllä.
Täss' ei miesten voima mitään voinut juuri,
Voima Jumalan se näkyi tässä suuri;
Myös vuorella näit he kaksi lippua
Olevan kaupungin muurille tulossa,
Kaikki teräksessä välkkyy niinkuin jää,
He tahtoivat voittohon riennättää.
Varmasti pyhä Eerikki ja pyhä Olavi
Ne tällä kertaa kaupungin pelasti.
Ei enempi kuin kaksi sataa, eikä vähempää,
Miestä sinne tornihin ruumiina jää.
Peloissaan ei tainneet ryssät enää muuta,
Alkoivat vain kaikki kamalasti huutaa,
Heidän kesken syntyi sekasorto suuri,
Ja pian heistä tyhjentyikin koko muuri:
He toistensa sekaan tunkeutuu,
Toinen toisensa jalkoihin tallautuu,
Niin tuhota olivat he toisiansa,
Jo veri alkaa vuotaa heidän joukossansa.
Tuhannet heittäytyivät muurilta alas,
Harvat heistä sieltä hengissä palas. —
Näin pääsi taas kaupunki vapahaksi
Ei miehistään se hukannut kuin kaksi.
Ylistys Jumalan olkoon, kiitos ja kunnia,
Joka ryssältä salli kaupungin pelastua!
Sen jälkeen heille aika kiiru jo saikin,
Pyhän Barbaran yönä karkuun lähtivät kaikin.
Nyt Savohon he lähtee, luoks Uuden linnan,
Takaisin he tahtoivat vaatia tappionsa hinnan.
Voitot heillä siell' oli pienenlaiset,
Pakoon heidät löit urheat Savolaiset.
Lähtivät sitten poijes maahansa omaan,
Uusia retkiä varten ryhtyivät hommaan.
Sitä seikkaa en oikein voi selvittää,
Tuhat ryssää taas miks turmioon jää.
Lisäks' joukon ylhäinen johtomies, —
Jota itkeä jokainen ryssä ties.
Kolmekymmentä neljä kanuunankiveä
Jäi jälkeen, kun ryssä läks tiehensä.
Ampumatelineitä ja vihollis-ruumiita vielä
Saivat meikäläiset vaivainsa palkaksi siellä.
Jälleen saatiin elää rauhaisasti
Aina kynttelinmessun aikaan asti.
Kun leikataan neljätoistsataa ja yhdeksänkymment' kuusi,
Silloin alkaa tällainen ilve uusi:
Turkuun saapuu silloin tämä huhu,
Eikä kukaan silloin muusta puhu.
Se tuli kuin tuulella rantaan ryönä,
Odottamatta ja joulu-yönä.
En kertoa jaksa tekoa tätä,
Steen hajoittaa miehensä, siksipä hätä;
Hän joulujuhlaa viettävi mieluisasti
Ja antaa ryssän toimia vapahasti
Onko viisasta teidän mielestänne
Hajoittaa miehenne sinne, tänne?
Ratsumiehet Herra Steenin varastot tyhjentävät,
He juovat ja mässäävät mink' ennättävät,
Satakunnassa viipyen he vetelehtii,
Ja kuninkaankartanossa nauttii mink' ehtii.
Monta kuolee hätään ja pakkaseen,
Toiset saavat surman osakseen.
Palkkasotureita ja Taalainmaalaisia
Lähtee vaeltamaan kohti Viipuria.
Olavinlinnaan lähetettiin jalo mies.
Nuutti Kaarlonpoika, senpä kaikki ties,
Ja seitsemänkymmentä miestä mukana,
Tämän tahdon minä teille kertoa;
Kaikki he olivat kelpo huovia
Ja määrä on heidän Uuteenlinnaan luovia.
Mutta huono onni seurasi heitä,
En mä tätä totuutta teiltä peitä.
Kun koitti aamu kynttelinpäivän jälkeinen,
Ryssä heidät tappoi miltei jokaisen;
Ainoastaan kuus tahi seitsemän
Pääs pakohon heiltä lähtemähän.
Surkeudelle ei sanat riitä,
Surkeaa on kertoakin siitä.
Olavinlinnan luona ryssä viipyy aina,
Ruotsin miesten mieliä raskas huoli painaa.
Lähemmäks he alkoivat tulla vaan,
Käykäämme Herralle huolemme huokaamaan!
Savonmaassa on onneton mies ja nainen,
Heill' on kaikilla kohtalo samanlainen:
He kauvas korpihin samoaapi,
Suru, hätä ja nälkä kalpeaks posket saapi,
Ja ryssä ratsahin seuraa kintereillä,
Ei onnen päivää kurjilla heillä.
Tämän kirjoitan, tarkoin se mieleeni muistuu,
Seitsemäntuhatta silloin surmaan suistuu.
Veri valui ryssän edetessä,
Säästäneet ei lasta kätkyessä;
Taas ruotsalaiset joutuivat uuteen huoleen,
Kun ryssä alkoi siirtyä Kruunulinnan puoleen,
On Hämeenlinna myös nimenä sillä, —
Miks näin, lie silläkin syynsä kyllä —;
Siellä riehuvat ryssät tuhoisasti
Ja tahtovat mennä aina Turkuun asti.
Laajalti ja säälimättä tuhoaapi ryssä,
Kirkot, kylät häviävät tulen syleilyssä.
Heit' ei ollut kahtasataakaan, vannon sen
Kautta Jumalan ja pyhän Neitsyen!
Ja Ruotsin sotaväki vaan
Ei tohtinut tulla auttamaan!
Yhä kauhunäytelmät uudistuupi,
Hattulan kirkkoon ryssä tunkeuupi,
Sieltä raastavat pyhäinkuvat ja ristit,
Turkuun saapuu ne kauhun viestit.
On luoksensa kahden päivän matka vaan,
Mutta Herra Steen vain ei tohdi auttamaan.
Ritarin nimeä kannatte. Herra Steen,
Älkää pistäkö päätänne pensaaseen.
Näin Turussa hällä surun sydämessä,
Vaan tointa ei kylliks kohtalon kääntyessä.
Hän Ahvenanmaalla ja Uudellamaalla antoi käskyn julki,
Ja tietokapula myös yli koko Suomen kulki.
Mies aseineen joka talosta,
Niin ryssän hän voisi torjua.
Joka mies oli varmasti silloin matkassa,
Kun Herra Steenin tykistö tuotiin Turusta,
Siin' aika meluin kulkea mahdettiin,
Kun kolmesataa tykkiä laahattiin!
Pyhän Mathiaksen päivänä — määrä on se —
Lähtee Ruotsin miehet liikkeelle,
Ruotsalaisia olivat kaikkein useimmat,
Ja Ruotsin olitkin miehistä parahat;
Toiset lähtivät reellä ja toiset hevosin,
Kuinka kukin vaan pääsi parhaimmin.
Yhdeksänsataa siin' oli huoviakin,
Jotka lähtivät sodan vaaroihin.
Ahvenanmaalta tuli kaksituhatta,
Talonpoikaa kelpoa ja kaunista,
Ja yhteenkoottuna nyt olit kaikin,
Hän heistä mahtavan joukon saikin,
Neljäkymmentä tuhatta miest' oli heitä,
Kaikk' aseilla hyvillä varustuneita.
Kun ryssät tiedon saivat tästä,
He eivät viivytelleet lähtemästä,
Ei heistä enää näkynyt jälkeäkään,
Ei mistään löytty ryssää yhtäkään.
Ei kiinni heitä saa, se tieto on vakaa,
Neljäkolmatta peninkulmaa vaikk' ajettiin takaa.
Lepoon väkemme asettui allapäin
Ja moni kai ajatteli mielessään näin:
Mitä nyt auttaa enää kaikki puuha ja huoli!
Autiona on Karjala, Savo ja Hämettä puoli,
Niissä ei kuulu yhtään ihmissanaa,
Eik' ole lehmää, koiraa, kukkoa tai kanaa!
Maa autio on: tääll' olla ei halaa,
Tyhjä on kahdeksankymmenen peninkulman ala.
Varustusten määrä kyll' oli suuri
Tätä mahtavaa retkeä varten juuri.
Yli viissataa luotipyssyä ja monta ampujaa,
Mutta Ruotsin hyödyksi mitään he ei voineet toimittaa.
Palkkasoturit Tukholman
Saivat silloin sen kunnian,
Että heidän tuli Suomehen jäädä
Ja Olavinlinnaa vartioimaan käydä. —
Eipä muuta nyt tullut tehtäväksi,
Muut kaikki jälleen kotiin läksi.
Ja huovimiehet, ollen niin,
Ne tulivat Turun kaupunkiin.
Herra Steen heidät sinne tänne majoittaapi,
Moni pappila heitä vieraiksensa saapi.
Herra Steen itse tahtoi Ruotsihin takaisin,
Siell' aikoi uuden joukon hän koota vieläkin.
Näin Suomessa hän asiat suunnittaa:
Svante Niilonpoika täällä nyt päällikkyyden saa.
Ja tälle päällikölle vastavalitulle
Jää avuks' Steen Tuurenpoika ynnä Erik Trulle;
Häntä totelkoot Suomen kaikk' asujat,
Niin läheiset kuin myös kaukaisat,
Päästä kuukauden Suomen parhaaksi
Herra Steen taas palata lupasi.
Pääsiäistä ennen tiistaina
Herra Steen on taas lähtövalmiina,
Hän ensin kiiruhtaa Upsalaan,
Asioista vielä tuumimaan.
Hän tahtoi Suomelta poistaa huolen häivät
Ja toimi Tukholmaan herrainpäivät,
Jollaiset sinne sitten tulikin.
Oisi tyhmää, niille jos nauraisin.
En kuitenkaan voi näitä päiviä kiittää,
Niin vähän niillä Ruotsille tointa riittää.
Tällä kannall' asiat eivät olla saisi,
Tuntuu niinkuin valtakunta nukahtaisi.
En ymmärrä, minkä käänteen tämä meno saapi,
Vaan ehkä Herra vielä meitä armahtaapi!
Toisella puolla meill' on ryssä, taasen voimakas,
Ja toisella taas, Tanskassa, Hannu-kuningas.
Nyt kuulkaa mitä teille tahdon sanoa:
Moni Ruotsin mies taas on alkanut anoa,
Että pitäis vastaan Venäjää
Sotavoima Ruotsin riennättää,
Koko Pohjois-Ruotsi sen ehdoittaapi,
Joka viides mies heiltä mennä saapi
Päin Viipurin linnaa viilettämähän,
Ja sen voin lisätä vielä tähän,
Että lähteä tahtoo myös Helsingein maa
Ja jotk' eteläss' siitä asustaa,
He eivät suo itselleen mitään rauhaa,
Kun vihollinen valtakunnan äärellä pauhaa.
Mut silloin tuli ryssä Perä-Pohjahan,
Iin, Tornion poltti, Kemin, Salon, Limingan.
Juvalla, Olavinlinnan luona samaten,
Syösten Suomen ja Ruotsin taas murheesen.
Tämä tapahtui iltana pyhän Olavin,
Luojan kiitos, ett'eivät polttaneet viel' enemmin.