— Sinä pidät toveristani… ei, en sinua siitä moiti! Mutta kuule,
Brita, jos sinua Mikko omakseen pyytäisi, uskaltaisitko hänelle mennä?
Tyttö säpsähti, tuo kysymys sisälsi jotakin, jota hän ei ollut koskaan ajatellut… ehkä oli hänen mieltymyksensä aivan sopimatonta! Ujostellen hän senvuoksi änkytti:
— Mutta hänhän on pappi…
— Juuri siksi kysyn: Uskaltaisitko? Kuten olen sinulle kertonut, ovat Saksassa jo monet toverimme naimisissa, monet ylhäisetkin naiset ovat papeille ruvenneet vihityiksi vaimoiksi, — täälläkin tahdomme kumota vanhat, nurjat käsitykset. Tuo liittonne ei siis ehkä olisi mahdoton — uskaltaisitko?
— Sehän ei riipu minusta, vastasi tyttö nyt käsittävämpänä, mutta hänen silmänsä katsoivat jo kirkkaan terävinä. — Tiedäthän, eno…
— Tiedän. Mutta jos se sinusta riippuisi, niin uskaltaisit, — arvasinhan sen, pikku, urhea siskoni!
Tyttö kiirehti ujona pois, rukousnauhaansa turvautuen. Mutta nuoret papit seisoivat vakavina vastakkain ja lukivat toistensa silmistä yhteisen alakuloisen mietelmän. Joka askeleella kohtasi heidän pienintäkin alote-aijettaan heti sama mahtava este: Hievahtamaton, voittamaton Kurki-piispa ja hänen sieluja kahlehtiva valtansa…!
Jo astui vihdoin piispakin kannelle ja kävi pitämään aamumessuaan, jota hän ei matkoillaankaan laiminlyönyt. Sen suoritettuaan asteli hän reippaana, terveennäköisenä seurueensa joukossa, tervehtien ryhmää toisensa perästä ja tarinoiden sekä pappien että maallikkojen kanssa iloisempana kuin pitkiin aikoihin. Olihan hän nyt muhkeassa laivassaan kalliiden aarteidensa luona ja lähimpäinsä ympäröimänä, eikä vihollista kuulunut. Taas kajasti maailma hänelle kirkastuvana, niinkuin se kesäinen päivä, joka juuri pilvien takaa pilkisti esille.
Hetken kannella käveltyään pysähtyi kankealiikkeinen piispa perämiestä varten rakennetulle kohokkeelle ja katseli siitä, miten laiva halkoi loivia laineita, aina yhtä oikoseen länsipohjaa kohden.
Syrjemmässä saksanmaisterit yhä kuiskaillen keskustelivat. Jaakko kertoi enonsa aikovan, vihollislaivat eksytettyään, lähteä Kustaa Vaasalta pyytämään apua juuttien karkoittamiseksi Suomesta. Mutta siitä avusta ei ollut nyt valitettavasti suuria toiveita, uudella valtionhoitajalla, jonka vielä oli turvauduttava rahvaanjoukkoihin, oli Ruotsissa liian monet raudat tulessa.