Pietari Särkilahti katseli kauan ääneti tuota nuorten ilmeistä lämpenemistä ja hänen leveältä leuvaltaan rupesivat kasvolihakset pingoittumaan, niinkuin aina, milloin hänessä voimakkaat mielikuvat syntyivät. Kaunis on tuo nuorten lempi, raitis ja puhdas kuin meren laine, — miksi sen pitää olla toivottoman? Niin kysyi hän itseltään. Ja siitä kysymyksestä lähtivät hänen vilkkaassa mielessään taas uudet mietteet puhkeamaan. Sillan huomioihin hän ei mitään vastannut, mutta kun Jaakko Kurki samassa astui ulos "komppaniasta", jossa hänellä enonsa kanssa oli ollut makuutilansa, käveli Pietari kohta tämän rotevan ystävänsä luo. Hän viittasi kaiteen vieressä seisovaan ryhmään ja uudisti Jaakolle ääneensä äsken itselleen tekemänsä kysymyksen. Ja kun Jaakko vain hymähti noille kainoille kuhertaville, virkahti Pietari:
— Mitähän jos lemmensairas veljemme pappiudestaan huolimatta menisikin avioon!
Nuori Kurki vastasi hilpeästi:
— Niin, jos Wittenbergissä oltaisiin, niin me varmaankin noista merkeistä päättäen pian olisimme Mikon kanssa langokset.
— Mutta miksei täällä? kysyi Pietari terävämmin.
— Sinä tarkoitat…? — Hilpeys kaikkosi vähitellen Jaakko Kurjen mustista silmistä, joiden katse rupesi värähtelemään. Mutta Pietari vastasi:
— Tarkoitan, että astuisimme rohkean askeleen, jolla oppimme elämään soveltaisimme. Sellaista opetusta meille Luther aina suositteli… Mutta nyt on kysymyksessä ylhäinen neito, sisaresi…
Nuori, harteikas pappispukuinen ylimys seisoi kauan kuin kivettyneenä tuijottaen harmajaan avaruuteen, jossa pilvet vähitellen tuulen ajelemina ohenivat. Hänessä murtelivat omaksumansa uudistusaatteet ankarasti voimiaan perinnäisiä ennakkoluuloja vastaan, hänen innostuksensa kirkonreformiin painiskeli sen kunnioituksen kanssa, jota hän tunsi olevansa velkaa suvulleen ja ennen kaikkea piispa-enolleen, isänsä sijaiselle. Pietarin kysymys tupsahti häntä vastaan niin äkkiä, että se ensi hetkellä hänestä tuntui aivan mahdottomalta, — hänen sisarensako, Kurjen ylpeää sukua, antautuisi asemaan, jota yleisesti ja syvästi halveksuttaisiin! Mutta tämän tunteensa oivalsi hän samassa heikkoudeksi. Pietarin sanat olivat johdonmukaiset ja terävät ja tuo hänen edessään, kaiteen luona, kuiskaileva nuori pari, se oli vakuuttava.
— Sisareni on nuori, hän ei uhraustaan ymmärtäisi, puhui hän hiljaa, kuin itsekseen perustellakseen tuota mahdottomuutta. Itse hän kuitenkin tuokion kuluttua kumosikin tuon väitteensä: — Mutta jos hän Mikkoa rakastaa, niin hän voi murtaa tavan ja suvun kahleet. Hänessäkin on Kurjen verta…
Mikko Karpalainen oli sillävälin huomannut, että hänen toverinsa häntä tarkastivat; samassa hetkessä oli hänelle selvinnyt, kuinka hän jälleen oli kulkemassa kuilun partaalla. Kalveten ja ikäänkuin kokoonpainuen pakeni hän äkkiä keskikannelta ja hiipi kauas keulapurjeen taa, taasen itsensä kanssa vaikeita käräjiä käymään. Mutta Jaakko viittasi sisarensa luokseen ja virkkoi, punastuvaa neitosta tiukasti silmiin katsoen: