Kätensä ojentaen viittasi piispa vihaisesti henkivartijoilleen, jotka nyt kävivät repimään riehahtanutta pappia kiveltä alas. Voimakas nuorukainen ponnisti vastaan kuuman verensä koko kiivaudella; siinä syntyi tuokioksi käsirysy, jossa ylivoima tietysti voitti. Kiveltä alas kiskaistaessa horjahti Jaakko ja suistui hervotonna henkivartijan terävää hilperokeihästä vastaan. Hän voihkasi kerran ja kaatui tantereeseen.
Harvat heti älysivät, mitä siinä oli tapahtunut, ja vasta Elina Kurjen vihlova kiljahdus sai piispankin kiirehtimään tapahtumapaikalle. Mutta nähdessään nuoren lemmikkinsä siinä vaalein huulin ja verta vuotavana, silloin hän unhotti vihansa ja piispautensa. Rusahtaen raskaasti polvilleen haavoittuneen viereen hän vaikerrellen hoki:
— Jaakko, poikani, ethän kuole! Mestari Konrad, pelasta hänet, hän on minulle rakas, rakkaampi kuin oma elämäni. Jaakko, sinä heikkouteni, sinä toivoni herää…!
* * * * *
Iltaan kului aamu ja yöhön kului ilta. Tuuli oli kiihtynyt, se tohisi törmän hongikossa, ravisti rannan lehtipuita ja repi hienoa sadetta. Mutta Suomen piispa käveli tuulta tuntematta edestakaisin telttansa edustalla, ketään puhuttelematta, itselleen lepoa suomatta.
Puolenyön jälkeen astui mestari Konrad ulos piispanteltasta laahustavin askelin. Arvid Kurki pysähtyi hänen eteensä, ei puhunut mitään, mutta hänen verestävästä katseestaan sammui toivo.
— Niin, se on lopussa, lausui prelaatti hiljaa, todentaen sen, minkä piispa jo oli arvannut.
— Hän on kuollut — hän oli siis minulle liian rakas!
Näin huoatessaan näytti ankara kirkkoruhtinas kerrankin murtuvan. Hän istahti kostealle mättäälle ja istui siinä kauan kohisevassa yössä, eikä hänen seuralaisistaan kukaan uskaltanut käydä häntä pyytämään levolle. Mutta kun päivä valkeni idästä, silloin hän jo taas oli pystyssä, ja kylmänä, varmana Kurki-piispana hän antoi käskyjään:
— Luokaa hauta vainajalle!