— Eikö häntä viedä siunattuun maahan? kysyi dekanus.
— Siunaan hautuumaan tähän.
Papinviitalla peitetyt paarit laskettiin kohisevain honkien alle luotuun hautaan. Piispa siunasi sen varmalla, myrskyn keskitse kajahtavalla äänellä. Alottaessaan loppuvirttä "De profundis" värähti hänen äänessään vielä sointu sitä katumusta ja tuskaa, jonka kanssa hän yökauden oli kamppaillut. Mutta hän pakotti äänensä eheäksi taas. Ja kun toimituksen loppumista odottanut vartija kiirehti hänelle ilmoittamaan, että suviselta taivaanrannalta näkyy mustia laivoja, silloin piispa rauhallisesti, ikäänkuin olisi hän tuota viestiä odottanutkin, käski:
— Nostakaa purjeet, lasketaan Ruotsin rannikolle!
Kiireellä souti nyt seurue piispanlaivaan. Kun Arvid Kurki itse oli astunut törmältä venheeseen, silloin tuli hänen sisarensa, ennen ylpeä, nyt masentunut Elina-rouva häntä hyvästelemään ja kietasi, itse itkettyneenä, kuin lohduttaen kätensä veljensä kaulaan. Hänelle piispa lämmöllä virkkoi:
— Sinä Elina tiedät, minkä uhrin minulta veremme vaati! — Mutta heti hän taas irroitti itkijän käden kaulastaan ja kysyi kylmemmin: — Miksi hyvästelet minua, sisar, etkö seuraa mukana laivaani?
— Saatan tyttäreni Naantaliin, vastasi rouva hiljaa ja nöyrästi. —
Kalastajavenheessä lähdemme, odotamme vain myrskyn asettumista.
Piispa seisoi kotvan ikäänkuin jo kaukaisia muistoja kooten ja sitten harkiten, voisiko hän peruuttaa ankaran tuomionsa. Mutta hänen piirteensä jäivät jäykiksi, hän laski vain kätensä nunnaksi lähtevän kiireelle ja lausui:
— Apunasi olkoon Maaria, armoa täysi!
Laivan purjeet hulmusivat jo levottomina ja heti kun piispa oli alukseensa astunut, vivuttiin ankkuri rymyllä ylös. Korkea laiva lähti lipumaan poukamasta. Juuri lahdensuulla kiiti se pienen kalavenheen ohi, jossa ylähangan puolella istui kolme tasalakkista pappia. Ohiliitävässä laivassa viittoilivat väljähihaiset kanungit piispalle lähtevää pikkuvenhettä. Piispa astui kaiteen luo ja huusi puoleksi ihmeissään, puoleksi suuttuneena, alas saksanmaistereille: