— Minnekkä te erkanette?
— Suomeen, vastasi Pietari Särkilahden kaikuva ääni. — Siellä on työmaamme!
Piispa teki kädellään terävän liikkeen, ikäänkuin käskeäkseen jotakin, mutta hillitsi itsensä samassa, ehkä muistaen vastasiunaamansa haudan. Hetkeä myöhemmin tarttui lahdensuulla aavan meren tuuli korkean laivan purjeisiin, painoi aluksen kallelleen ja kiidätti sen vinhasti selälle niiden mustien purjeiden ohitse, jotka etelästä saapuen heti sen perään käänsivät suuntansa. Piispa siirtyi laivan perään ja näytti vielä huutavan jotakin hyrskyssä hytkivään närpiöläisvenheeseen, mutta sen ylähankaan nojaavat papit eivät enää voineet hänen ääntään kuulla. Eivätkä he saaneet koskaan tietää, oliko Suomen piispa siinä lähettänyt heille siunauksen heidän retkilleen, vaiko kirouksensa.
Läheisen rannikon kalastajat rupesivat tämän kesän jälkeen sanomaan tuota Pohjanlahden ulkosaarta Hautasaareksi, ja heidän keskensä kävi polvesta polveen tarina, että siellä meren metsäisessä salossa lepää haudattuna kovaonnisen piispan poika.
(Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.)
KURKI-PIISPAN HAAMU.
Myöhäinen syksy oli käsissä, mutta keväisen kirkas ja tyyni oli merenpinta eräänä aamupäivänä, jolloin Pietari Särkilahti pienessä soutuvenheessä kulki Piikkiön salmen yli Kuusiston saareen. Salmentakaiselta rannalta kuumotti vanha piispanlinna korkeana ja harmajana, taustanaan kellastuva, keskipäivän valossa helakoiva lehto. Keväisen lämpimästi paahteli päivä venheen perässä istuvan papin soikeiksi solahtaneita hartioita, ja vahva meren tuoksu uuvutti kapearintaista miestä. Siksi lepäili hän mela kädessä rentonaan venheen perässä, vain harvakseen puhutellen vanhaa kalastajaa, jonka hän manterelta oli saanut saattajakseen.
— Aivan autionako siis on koko tuo suuri linna? kyseli hän. — Eikö elävän sielua asu noissa jyhkeissä rakennuksissa?
— Kukapa siellä ottaisi asuakseen, murahti ukko.
— Miksei vaikka vouti, — olihan siellä ennen ylhäisetkin eläjät.