Maa oli jo sulana, ilmassa oli lauhkea tuntu ja tuomiokirkon sekä kapituli- ja koulurakennuksen katoilla räpsähtelivät naakkojen siivet. Piispantalossa, joka oli koillispuolella parikymmentä askelta kirkonmuurista, loimotti ilta-auringon säteissä punaiseksi maalattu porttitorninkatto kuin suuri rovio. Portissa oli vilkas liike, yhtä menoa kulki siitä sisään ja ulos pappeja, munkkeja, aatelismiehiä ja talonpoikia. Arastellen puikkelehti muiden kulkijain lomitse rääsyisiä naisia lapsi käsivarrellaan sekä rampaantuneita miehiä kainalokepein tai sokeita kalvakan lapsukaisen taluttamina, sillä oli perjantaipäivä ja silloin jakeli piispa almuja köyhille. He eivät menneet pääovesta sisälle, kuten muut, vaan kiersivät pihalle odottamaan, kunnes piispa vanhus tulisi ulos heidän luoksensa.
Piispa Martti Skytte, dominikaanimunkiston entinen ylivikarius, istui työhuoneessaan raskaassa, korkeaselkäisessä nojatuolissa. Hän oli puettuna dominikaaniveljen yksinkertaiseen mustaan kaapuun, jota hän arkioloissa vieläkin käytti, ja ainoastaan rinnalla riippuva kultainen risti osoitti hänen korkeata arvoaan. Hänen sileäksi ajetut kasvonsa kirkkaine sinisine silmineen tekivät lapsenomaisen vaikutuksen, mutta mustan kalotin alta olkapäille valuva tukka oli läpeensä harmaa. Ikkunan edessä oli kirjotuspulpetti ja sen ääressä istui iäkäs sihteeri Johannes Erasmi sekä teinin puvussa oleva nuori Agricola, joka toimi piispan kirjurina. Uunin luona penkillä istui harmaapartainen taloudenhoitaja.
— Hyvä on, hyvä on, kirjoitan sitten sen alle yhdessä toisten kirjeiden kanssa, — sanoi piispa Agricolalle, joka juuri lopetti vasta kirjottamansa kirjeen lukemisen. — Laskekaahan sisään seuraava odottaja, — nyökäytti hän taloudenhoitajalle päätään.
Huoneeseen astui keski-ikäinen, köyhästi puettu ja laiha pappismies. Hän kumartui suutelemaan esimiehensä pientä ja valkoista kättä, jonka etusormessa kimalteli leveäkantainen, Pyhän Henrikin kuvalla varustettu piispansormus.
— Valituksiako, poikani? — kysyi piispa vanhus ja hänen suunsa ympärille ilmestyi tuskallinen piirre.
— Niin, teidän isällisyytenne, — myönnytti pappi aralla ja valittavalla äänellä. — Kymmenysosuuteni viime vuodelta ovat vielä suurimmaksi osaksi saamatta ja ruokaveron tältä vuodelta olen ainoastaan kahdesta talosta saanut.
— Onko seurakunnassa niin suuri köyhyys? — kysyi piispa jotakin sanoakseen, vaikka hän arvasikin syyn.
— Ei läheskään, — kiiruhti pappi selittämään, — mitäs vielä, sillä viime kesänähän saatiin harvinaisen hyvä sato. Mutta talonpojat eivät tahdo maksaa sen jälkeen, kun kuninkaan asiamiehet korjasivat kirkon hopeat ja toisen kelloista. Sanovat sen olevan kuninkaan tahdon, ettei papeille enää veroa makseta. Olen heitä pannallakin uhannut…
— Pannallako? — keskeytti piispa vakavasti.
— Niin, teidän isällisyytenne, pelotellut vain olen, mutta ei sekään ole auttanut.