"No, no, menkää siitä, kanttori muorineen tulkoon kummiksi", keskeytti hänet kuratus hiukan lauhemmin.
Hän siemasi olutta tuopista, pyyhki partansa ja sanoi: "Mennään sitten ja jatketaan iltapäivällä tuota peliä." Mutta kanttorin muoria ei löytynytkään. Hän oli äsken lukinnut olutkellarin ja mennyt matkoihinsa. Korvallistaan kynsien pyörähteli kanttori neuvotonna ympäri tupaa, kunnes kirkkoherra ratkaisi pulman sanomalla:
"No, näethän sinä, ettei se täällä ole. Tietysti se silloin on Kerttulin luona juoruamassa. Juokse sinä sen kautta, minä nousen tästä suoraan kirkolle."
Ja kädessään suuri kirkon avain lähti kanttori piennarta pitkin mennä lennättämään pappilaan. Sieltä joutui hän muorinsa ja pappilan Kerttulin kanssa kirkon rappusten eteen samaan aikaan kuin kuratuskin, joka itsekseen murahdellen ja syleksien oli hitaasti kävellä löntöstellyt kanttorin talolta tuovaa polkua. Ristilapsi seisoi asehuoneen seinustalla ja näytteli joustaan kuratuksen tai oikeammin Kerttulin pojalle, joka kummiväen edellä oli hilpaissut tänne kirkkotarhaan.
"Se on isävainajan jousi enkä minä sitä oikein vielä jaksa jännittää, mutta annahan kun minä pääsen vähän isommaksi, niin jo putosi oravat ja koppelot…" kehui poika ja ojensi innoissaan jousen kirkonkatolla olevaa ristiä kohti.
Mutta rämisten aukeni kirkonovi ja kuratus sekä kanttori menivät sakaristoon, missä jälkimäinen auttoi edellisen päälle papillista asua. Kanttorin muori opasti ristittävän eteisen ovisuuhun seisomaan, asettuen itse Kerttuli-emännän kanssa hänen taakseen kumpaankin ovenpieleen. Kastettavan äiti, joka oli laskenut konttinsa veräjän pieleen, seisoi ulkopuolella rappusilla ja hänen rinnallaan seisoi hajasäärin ja ylöskäärityin housunlahkein Kerttulin poika.
"No herrankiesus, eikö tuolla pojalla ole jousikin vielä selässä", hätääntyi yhtäkkiä kanttorin muori, mutta samassa astui kuratus kanttorin seuraamana eteiseen ja muori jäi vaieten paikalleen.
Isä Mikkeli näytti nyt varsin juhlalliselta. Hänen kiiltävän ja nuhraantuneen arkipukunsa päälle oli kiireessä viskattu avarahihainen, liinainen alba, jonka alta näkyivät ainoastaan hänen läntistyneet lapikkaansa. Alba oli nivusilta sitaistu kämmenenlevyisellä nauhalla, johon kömpelöin munkkikirjaimin oli neulottu lause: "Longitudo sanctissimi sepulchri Domini nostri Ihesu Christi" [Herramme jesuksen Kristuksen kaikkein pyhimmän haudan pituus]. Kaulan ympärillä oli rinnoille ja hartioille ylettyvä, neliskulmainen liinavaate, humerale, jonka etuosaan oli risti ommeltu. Mutta vatsaa ja selkää peitti aina polviin saakka hopeallakirjailtu, mustapohjainen kasukka. Kaulassa oli stola, kämmenenlevyinen viheriä nauha, joka kulki rinnan yli ristiin ja jonka päät oli pistetty vyön alle molemmilla sivuilla.
Kirkkoherra pysähtyi vastapäätä ristittävää ja kanttori asettui sivulle, pitäen kädessään puulautasta, jossa oli hienoksi survottuja suoloja. Kirkon omaisuuteen kuului Saksassa painettu, latinankielinen käsikirja, Manuale aboense, mutta oluen hämärtämillä silmillään eivät kuratus ja kanttori löytäneet sitä sakaristosta ja edellinen oli silloin vakuuttanut osaavansa kasterituaalin ulkoakin. Nyt kutristeli hän verestäviä silmiään, sipaisi paljaaksi ajeltua, punottavaa päälakeaan ja alkoi sitten ruopia partaansa. Olut oli saanut hänen ajatuksensa kovin tahmeiksi ja hänellä oli täysi työ muistellessa rituaalin alkua. Vihdoin hän sai asian päästä kiinni, avasi silmänsä selkosen selälleen ja rupesi kysymään kastettavan nimeä. Mutta silloin sattuivat hänen silmänsä pojan selässä olevaan jouseen, hän keskeytti lauseensa ja sanoi järkähtämättömällä totisuudella:
"Ota jousi pois selästäsi!"