JOHN. Niin, lapseni, mikä on rikkaus rakkaudetta? — Kerjäläisen kaltainen on hän, jolle ei sydäntä maan päällä tykytä. Sentähden antakaa minulle rakkautenne niiksi muutamiksi vuosiksi, jotka minulla ovat elääkseni, olkaa ja jääkää lapseni, jos köyhänkin miehen lapset.
ERNST. Olemme, isäni! Te olette hädässä jaanneet meidän kanssa, teillä on sydän, joka tuntee surumme, mielikarvauksemme. — Mutta minua huolettaa, että teidän nyt juuri itse kenties täytyy kärsiä puutetta — ja kuitenni ei ole vallassani, teille jonkun osan velastani maksaa.
JOHN. Älä toki poikani. En vielä ole puutetta nähnyt, ja Jumalan avulla en joudu siihenkään. Mutta kuinka on, eikö sinulla vielä ole työtä? (nousee ylös.)
ERNST. Mihin vaan tulen, ajetaan minua pois.
JOHN (Syrjään:) He ovat repineet hänen rehellisen nimen ja heitelleet heidän sappensa tahraamat palat kaikkiin tuulihin. Oi, pahaa maailmaa! (Äänessä:) Luota Jumalaan, poikani, hän on sinulle lähin, hädän ollessa suurimpana. — Ja nyt eläkää hyvin, — tahtoin vaan teille sanoa, minun muutamia päiviä sitte asuvan Mariantorilla N:o 9 toisessa kerrassa, kysykää vaan herraa Farren. — Hyv' yötä, Maria — no, elä itke, päähyt korkeasti ilmaan, ennenkuin aamu tulee, voipi muuttua. — Huomenna varhain, eikö totta, tulet veljesi Ernstin kanssa minua katsomaan.
MARIA. Tulen vissin. —
ERNST. Tulemme, isä John.
JOHN. Hyv'yötä!
ERNST. Minä saatan teitä rappuisista alas, sillä se rupee jo pimenemään. (Ernst ja John perä-oven kautta pois.)
9:s Kohtaus.