JOHN. Ja miks'en? — Ei, ei, pitää totteleman isää — hän tahtoo vaan hyvää lapsilleen. — Ja sinäkin näytät kalvealta ja turmeltuneelta; Ernst. —

ERNST. Oi, isäni, minä voisin epäillä!

JOHN. Älä epäile, poikani, minuakin on onni vainonut — mutta sadetta seuraa päivän paiste. Tulkaatte, istuukaa minun vieressäni ja kuulkaa minua hetken. (He istuutuivat, niin että John jää keskeen.) Näekää, lapset, minä olen yksinään kulkenut maailmassa, minulla ei ole ollut yhtäkään ystävää. Veljeni — minulla oli vaan yksi ainoa — vaikka velipuolikin, hän minua ylenkatsoi. (Hetken äänettömyys.)

MARIA. Isä John raukka!

JOHN. Ei, en raukka! Olenhan löytänyt teidät! Jos ei sukulaisuus vetää minua teidän luokse — joku toinen, suurempi se on: se on avunne! Olkaatte lapseni, kutsukaa minua isäksi, ja minä jakaan teidän kanssa, mitä minulla on.

ERNST. Jalo mies!

JOHN. Ei niin, Ernst, kutsu minua isäksi! — (Hetken ääneti.) Taikka hävettääkö teitä ruumiini vika?

MARIA ja ERNST. Isämme! (syleilevät häntä.)

JOHN. Lapseni! — Oi tämä ainoa sana kostaa koko kadotetun elämän. — Nähkää, vaikka olen rikkaan miehen poika, olen tuntenut vaan yhden ainoan nautinnon: se oli työ. — Äitini, joka minua palavasti ja sydämmellisesti rakasti, kuoli ja jätti minua isälleni lapsena tuskin viiden vuoden vanhana. — Oi, kuvansa tulee ijästi muistossani elämään! — Puolen vuoden mentyä nai isäni taas. Uusi äitini, joka oli vanhaa aatelissukua, oli ylpeä, turhamainen, teeskentelevä nainen. Hän vihasi minua — sillä olin ruma lapsi — ja minulla oli punainen tukka. Joka päivä täytyi minun kärsiä kovimpia rangaistuksia, jaa rääkkämisiä. Kuin hän nyt synnytti isälleni lapsen, olin minä täydellisesti oas hänen silmässään, sillä minä jakaisin kerrankin isäni omaisuutta hänen lapsensa kanssa. — Yhtenä päivänä vihan kuohuhtaessa ylös, poleksi hän minua jalallaan — minä seisoin aivan rappuisien vieressä, lankesin niistä alas — ja tulin raaja-rikkoiseksi. — Neljäntoista vuoden vanhana jätin isällisen talon ja en koskaan ole nähnyt jälleen ketäkään vanhemmistani. Kansan ylenkatsomana ja pilkkamana olen kulkenut elämän läpi, kunnes suru ja mielipaha ovat pääni valkoilleet — kunnes vanhuus ja alinomainen ajatteleminen ovat uurtaneet otsani. — 63 vuoden vanhana, en ole, äitini kuoltua, sydäntä löytänyt, joka olisi minulle tykyttänyt. —

MARIA. Raukka, raukka isä John!