IV.

Lyrillistä runoutta.

Lappalaisten lyrillinen runous ei ole niin peräti tyhjän arvoinen kuin ennen on otaksuttu ja niinkuin v. Dübenkin arvelee; hän sanoo kaikkia näkemiänsä laulaja suorastaan ilkeiksi ma'ultansa (Lappland s. 321). Tämä ankara tuomio tulee varmaankin siitä, että hän on tuntenut ainoastaan vähäsen näitä lauluja; kolme semmoista jotenkin kuivaa tarjoo hän luettavaksi. Ja kuitenkin vanhimmat kolme, jotka jo aikoja sitten ovat korjatut runollisen kirjallisuuden helmaan, ovat yleviä ja hellätunteisia. Kuten kansanlaulut yleensä, ovat lappalaistenkin hetken synnyttämiä, silmänräpäyksellisen tunteen lausujia, milloin surullisia, milloin riemuitsevia, milloin katkeruuden tai vihan valtaamia. Toisinaan sisältävät ne kuvauksia luonnosta, kertomuksia seikkailuksista, metsästysretkistä, riitaisuuksista, kosiomatkoista j.n.e. taikka kertovat ne yksinkertaisilla värssyillä eläinten elämää.

Että niissä ylimalkain ei löydy mitään ylevämpää henkeä, ei saata kummastuttaa, kun on puhe alhaisesta Pohjoisnavan kansasta; sielun ja ruumiin kaikki ponnistukset ajavat yhtä ainoaa tarkoitusperää: hengen säilyttämistä kaikenlaisten vaivaloisuuksien vallitessa. Mainitut kaksi laulua luki jo kaksi sataa vuotta sitten eräs Olof Sirma, Lappalainen syntyänsä, Schefferille kirjoitettavaksi, joka ne julkaisi sekä alkukielisinä että käännöksenä,[18] ensimäiset alkuperäiset runot mitkä tähän saakka ylipäänsä ovat olemassa. Herder julkaisi ne "Stimmen der Völker" nimisessä teoksessaan nimityksillä "Brautlied" (morsiuslaulu) ja "an das Rennthier" (peuralle), ja täten joutuivat ne usein runokokoelmiin. Toisen on mainio maamiehemme runoilija Franzén mukaillut tuossa rakkaana pidetyssä ja lavealta lauletussa ruotsalaisessa runoelmassaan "Spring min snälla ren". Olen asettanut sen lyrillisten runojen etupäähän ja, kun oikokirjoitus hyvin sekavaa, pannut viereen Aslak Laitin avulla Utsjoen murteella toimittaman toisinnon.

Lappalaiset nimittävät pienempiä laulujaan vuole'iksi ja säistävät niitä nuotilla; joka on hyvin yksitoikkoinen ja sentähden myöskin, kuten omasta kokemuksestani voin vakuuttaa, aivan vähän viehättävä. P. Læstadius sanoo näitä nuotteja eleleviksi luonnonääniksi, jotka muka vieraille korville tavallisesti soivat hyvin ikäviltä, vaikka ne, hyvillä äänillä laulettuina, eivät kaipaa suloa.[19] Venäläinen kirjailija Dantschenko, joka kesällä 1873 teki matkustuksen Venäläiseen Lappiin ja siitä Golos sanomalehdessä kertomuksen on julkaissut, yleensä puhuu hyvin kehuvalla tavalla lappalaisten runoustaiteesta; hän antaa venäjäksi näytteen semmoisista lauluista, tuodaksensa ilmiin mitenkä yleisinhimillinen tunne suloisessa puvussa saattaa ilmaantua Lappalaisissakin. Runon, jonka tähän liitän, lauloi matkustajan soutaja, nuori Lapin tyttö, Imandra meren poikki kuljettaissa. Julkaisen sen tässä suomeksi sekä runomittaisena, koska venäläisestä käännöksestä eri värssyt melkein taytymyksellä ovat karsittavat selville suomalaisten laulujen runomitan mukaan:[20]

Tuli vanha kalamiesi,
Rikas miesi Murdi-järven,
Toipa kanssa kultaverkot,
Verkot kultaset hopeiset.
Kuule neito, vanhus virkki,
Verkkohon mielin sun veteä,
Kultaisehen, hopeisehen.
Saatan sitten sinut kauvas,
Vuorten taate verkossani,
Kultaisessa hopeisessa.
Nauroin hurjaks kalamiehen,
Jotta kajahti vuorten taate:
Myöhän tulit, kalamiesi,
Rikas verkkojen vetäjä,
Kultaisien, hopeisien.
Hukkahan sai kalan saalis,
Kalan pakohon sä päästit.
Toisehen on tarttununna
Kala kiinni verkkosehen,
Ei kultaisehen, hopeiseen,
Tarttui hamppuverkkosehen,
Eipä sulle saalihiksi, rikas miesi,
Sai sen köyhä nuorukainen.

Tämä on henkensä ja aatteensa puolesta täydellinen vastine tuohon Kalevalan runoon, missä Väinämöinen kaikin voimin ponnistelee säadaksensa viedä ainoisen Ainon morsiamena kotiinsa ja viimein, vaikka turhaan, vetää verkkojansa meressä ristin rastin, saadaksensa tuota kaunista kalaa. Dantschenkon tiedon annon mukaan lauletaan tämmöisiä ja muita runoja häissä, muissa juhlallisuuksissa ja talkoissa, sekä myöskin matkustettaessa raido'ssa (pitkä jono lappalaisrekiä perätysten) Venäjän Lapissa. Niitä on siis olemassa varsin kosolta, yltympäri koko Lapin, vaikka Lappalaiset itse ovat vastahakoista laulamaan niitä muukalaiselle. Tämä heidän kammonsa on ollut niin suuri, ett'ei Friis eivätkä monet muutkaan tutkijat siitä ole tietäneet. Toinen runo on seuraava:

Kävin tuonoin tunturille
Ylös peuran hiihdäntähän.
Siellä nuolen, rautanuolen
Ammuin peuran syämmehen.
Heti hengen heitti peura
Kaatui jo lumelle kohta.
Mie olallein otukseni
Kannan nyt kylähän sieltä,
Sarvet suuret pois on viilsin
Viilsin viskoin virran viedä.
Katkoin kaikki kaviotkin
Katkoin ja vetehen viskoin.
Ruumihin vaan ainoasti
Otin vanhempien mökkiin,
Lihat kaikki annoin heille,
Sydämen vaan lämpykäisen,
Lämpykäisen, kuuman annoin
Iloisesti tytölleni.

Kun herra Dantschenko ei ole julkaissut vielä koko laulukokoelmaansa, eikä nähtävästi ole kirjoittanutkaan sitä muistiin alkukielellä, niin olen minä pannut ylläolevat laulut tähän näytteeksi. Mitä muihin lauluihin tulee, joita alempana julkaisen niiden alkuperäisessä muodossa, ilmoittavat kuhunkin eri kohtaan liitetyt muistutukset laulujen ilmaisijaa ja muistiinpanijaa. Muutamat niiden seassa ovat erittäinkin huomattavat naivin-raittiista ja runollisesta katsantotavasta. Niinkuin muistutuksista näkyy, on C.A. Gottlund painattanut kolme lyhyempää strofia jo v. 1832 Otavassaan. Viisi, Utsjoelta pohjoisimmassa Suomessa saatua laulua ovat v. 1847 julkaistut ruotsiksi aikakauskirjassa "Fosterländskt Album";[21] julkaisijana on ollut taidostaan lapin kielessä tunnettu provasti Lappajärvellä Jaakko Fellman, joka myös on kääntänyt yhden osan Mateuksen evankeliumia lapinkielelle. Vähää ennen kuolematansa, maaliskuussa tätä vuotta, lähetti hän hyväntahtoisesti minun käytettäväkseni useampia lappalaisia käsikirjoituksia. Näiden seassa oli kaksi hyvinkin pitkää, kumpikin sisältävä enemmän kuin 200 värssyä, ja toinen nimeltään suola varas, toinen kaskias raukki juoigam kurjan Kaskian laulu. Kumpikin näistä on niin prosallinen, kuin suinkin saattaa, ajatella; yhtähyvin olen minä, niiden keveästi sujuvan ja muodon puolesta säännöllisen mitan tähden, ottanut toisen kokonaan ja toisesta otteita, siten todistaakseni, että mitalle tehtyjä lauluja on muuallakin Lapinmaassa, eikä vaan Päiven paarne'n syntymäsijoilla. Fellman oli pappina Utsjoella ja Inarissa, v. 1819-1832 ja sillä ajalla hänellä oli tilaisuutta oppia tuntemaan sekä Lappalaisia että heidän olojansakin. Tietojansa julkaisi hän monessa kirjoituksessa, jotka ovat painettuina eri aikakirjoissa. Kokoelmani muista lauluista on v. Düben ruotsiksi julkaissut surgo vuolle, samin jelem ja Suonga vuolle nimiset kappaleet. Minun tulee niistä, niinkuin myöskin Vedde karin vuolle ja biren vuolle runoelmista, kiittää herra J.U. Grönlundia Tukholmassa, joka 40 vuosikymmenen loppupuolella kirjoitti ne muistoon erään 15 vuotisen lappalaistytön lausumuksesta Wilhelminan Lapissa. Kieli näissä runoissa on hyvin ruotsinsekaista, ja myöskin muotonsa puolesta eroavat ne toisista.

Aivan omituista lajia ja pakanallisen katsantotavan piirissä vielä pysyvänä on yksi laulu, jonka olen tavannut Castrénin käsikirjoituksista täkäläisen yliopiston kirjastossa. Se on jonkunmoinen loihtoruno vihollisia ihmisiä vastaan, jotka, tehtyänsä rynnäkön laulajan kotaan, uhkaavat anastaa hänen karjanlaitumensa ja metsästysalansa. Laulaja kertoo sitten, miten nämä viholliset ovat raastaneet häneltä kaikellaisia kalleuksia, kultaa ja hopeaa, mitkä hän yleistä tapaa noudattaen on pitänyt koettuina kivijumalansa ympärillä. Mikään ei ole auttanut, vaikka jumalankuvalle on uhrattu peuransarvia ja karhunluita ja häntä karhunja peuran-ihralla voideltu. Hän päättää sentähden etsiä itselleen toisen asuinsijan ja siellä valita toisen kiven jumalakseen (jumalanku-vaksi). Jos vihollinen sitten uudestaan lähestyy, niin tervehditään häntä luukärkisillä nuolilla ja suojellaan siten uutta metsästysalaa. -Castrén ei mainitse missä ja milloin hän tämän laulun on kirjoittanut taikka keneltä hän sen on saanut. Kielestä päättäen kallistuu se kuitenkin Pohjois-Suomen murteesen, vaan on varmaankin vanha. Henki on ihan lappalainen ja kerrotaanpa useista Lappalaisista pakanuuden aikana, että he, kun vaarassa taikka hädässä eivät saaneet kivijumaliltaan mitään apua, pieksivät heitä. Lopuksi ovat vielä mainittavat n.s. karhulaulut. Scheffer kertoo, Samuel Rheen'in ja muiden tiedon antojen muukaan, jotenkin tarkkaan karhunajosta ja niistä runoista, joita semmoisessa tilaisuudessa laulettiin. Runojen tekstistä tuopi hän kuitenkin ilmi ainoastaan yksityisiä lauseparsia; niin lauletaan esim., kun karhu on tapettu: kittulis puorra! kittulis i skaada sobbi jella sajiti, suuri kiitos, kultasemme, siitä, ett'et ole pilannut kankea etkä keihästä.[22]