Lappalaisia lauluja - Unknown

Hänen kertomuksestaan käy ilmi, että Lappalaiset kunnioittivat metsän kuningasta yhtä suurilla juhlamenoilla ja lauluilla kuin Suomalaiset. Siinä lyhyessä kertomuksessa, minkä Gabriel Tuderus on antanut Sodankylän Lappalaisten käännyttämisestä, tuopi hän ilmi katkelman moisesta karhurunosta, joka siis on vuodelta 1669.[23] Friis, joka kumma kyllä pitää sitä lappalaisena, antaa siitä mytologiassaan käännöksen, vaikka hän katsoo kieltä hämmentyneeksi ja runossa näkee enemmän suomalaisia kuin lappalaisia sanoja.[24] Lähemmin tutkiessa havaitsee kuitenkin kohta, että tämä lappalaisena pidetty runokatkelma, vaikka typistynytkin, on ihan sama karhuruno, minkä piispa Bång kirkkohistoriassaan näytteenä Keskisuomen kansanrunoudesta on julkaissut.[25] Schefferin täydellinen esitys, luettuna puhtailla lappalaisilla lauseilla, sekä muut samanlaiset runot, joita myöhemmin Lappalaisilta on kerätty, todistavat kuitenkin täydelleen, että ne kauvan ovat olleet myöskin Lappalaisten omina, vaikka pappismiehet ovat ponnistaneet voimiansa saattaaksensa heitä tuntemaan semmoisia "törkeitä syntejä" ja sentähden niitä tukehduttamaan. Ettfei niitä siis enää voi saada niin täydellisinä kuin ne löytyvät Kalevalan 46 runossa on helposti ymmärrettävä. Niitten lauluin joukossa, jotka Grönlund on kiijoittanut Wiihel-minassa, löytyy kuitenkin yksi tätä laatua.

Epäilemättä oli noitureilla (noaidik) paljon runoja, joita he noitarumpua käyttäessään lauloivat. Mutta nämä ovat varmaankin kadonneet tuon kapineen kanssa, jonka papit kaikkialla,' missä sen vaan tapasivat, poroksi polttivat, sekä sen vihan vaikutuksesta, minkä he tätä konetta vastaan itse Lappalaisissa virittivät. Olen ottanut runoihin osoituksen semmoisista lauluista. Se on kappale satua, jossa kerrotaan kuinka eräs tunturilappalainen löytää noitarummun kiven alta. Hän panee sen pystyyn ja rupeaa sitä koetukseksi lyömään. Nuo alempana julkaisemani värssyt on kansantarun mukaan kansakoulunopettaja A. Helander, itse lappalaisena syntynyt, paperille pannut Utsjoella. Ne ovat tosin vallan jokapäiväisiä ja samalla nykyaikaisia, mutta olen ne kuitenkin julkaissut, koska muisto noitarummusta tähän aikaan jo on jotenkin yleisesti kadonnut.

Fjellner kertoo nähneensä Kassa muodda'a, yksityisiä osia Päiven neita'sta ja myös muitakin satuja sillä tapaa toimiteltavan, että eri henkilöt seurassa, kukin kullensa, ottivat osan (rollin) runosta ja toimittelivat tämän sanoilla ja liikennöillä. Tämä tapahtui osittain huvin vuoksi, niinkuin alkulauseessa Kassa muodda'an mainitaan, osittain käräjiä pidettäessä, josta Pissa-runossa on puhe. Tämä olisi siis näytelmäin todellinen ja kansallinen alku. Kuuluu kuitenkin, Fjellneriin mukaan, löytyvän runoja, joissa on täydellinen dialogi ja dramatillinen asento, vaikka niitä tähän aikaan kansassa tapaapi ainoastaan katkelmina;[26] mitään näytteitä semmoisista ei ole säilyyn korjattu.

V.

Runomitta.

Paremmin käsittääksensä lappalaisissa runoissa käytettyä runomittaa, on tarpeellista saattaa huomattavaksi pääkohdat suomalaisesta runomitanopista.

Tuo ansiokas Porthan oli ensimäinen, joka tätäkin seikkaa on tarkemmin tutkinut kirjassaan Le Poesi Fennica, Aboæ 1766-1778. Hän keksi, että runomitta on rakennettu neljään trocheoon tavujen laajuuden perustukselle, vaikka vähän toisella tapaa kuin Kreikkaja Roomalaisilla. Alkulauseessaan Kalevalan ensimäiseen painokseen (1835) kehitti Lönnrot tarkemmin suomalaisen runon laajuus-seikat, mutta vieläkin syvemmältä on Ahlqvist teoksessaan Suomen runo-opista asiaa kielelliseltä kannalta[27] käsitellyt. Kuten Lönnrot saattaa hän huomattavaksi cæsur'in tärkeyden Suomen runoudella, tämä rytmillinen side, jolla eri runonjalat solmitaan lähemmälle toisiaan ja joten omituinen, viehättävä kauneus kielen muodossa saadaan. Mutta kun klassilliset kielet käyttävät cæsur'ia siten, että arsis aina vastaapi laajuudeltaan pitkää tavuuta, joutuvat päinvastoin Suomen runomitassa juuri lyhyet, korottomat tavuut cæsur'in kautta pitkiksi. Sitä vastoin tulee korollinen tavuu usein thesis'een, mutta se ei saa silloin olla pitkä, paitsi ensimäisessä runonjalassa. Sanalla sanoen, cæsuri Suomen runo-mitassa jakaa sanat niin, että rytmillinen korko tukauttaa sanankoron.

Muutamat esimerkit näyttävät tämän selvästi:

Pehmeämpi cæsuri ilmestyy neljäja kuustavuisissa sanoissa: