Lääkus vadnases päggdban vaaree, jos ei tässäkin värssyssä tahdo otaksua kaksi liikamääräistä tavuuta.

Mitä rytmilliseen koroitukseen tulee, niin peruuttaa se niinkuin suomessakin sanankoron: lyhyttä korotonta tavuuta käytetään pitkänä. Niin heti alussa Neita' |liin vaa-|nesa' |olmait; Eetne |lii nam-|matam | kuöttams. Toista ehtoa, että korollinen tavuu, thesis'iin pantuna, pitää olla lyhyt, jos se ei ole ensimäisessä runonjolassa, ei ole kuitenkaan noudatettu: Varrai-|tas vuo-|čotam | akti; alle-|len päi-|ven ja | maanun; Kuh kal-|les ked-|kamems | čekčai. Sanoja semmoisia kuin poddusisn, saalahaisn, vatnasin, valnasems neitavuots käytetään dyktyloina. Nämä kaikki vapaudet kielen säännöllisessä käyttämisessä ikäänkuin häiritsevät runon vapaata juoksua, siinä ei ole tuota suomalaisen runon vaihtelevaa sointua, se on enemmän ikäänkuin ryntääminen epätäsaisen korven halki. Daktylon runsaampi käyttäminen antaapi kuitenkin runolle sujuvamman juoksun.

Jos käännymme toiseen epilliseen runoon, niin tapaamme ylimalkain samat säännöt runon käyttämisessä; ainoastaan runonjalkain lukumäärä ei ole niin tarkoin määrätty kuin edellisessä. Tavallisten neljän jalan lisäksi tulee usein yksi tai kaksi, usein on niitä ainoastaan kolme taikka, etenkin kysymyslauseessa, kaksi. Daktylisiä runonjalkoja käytetään vieläkin kosommalta, jopa neljätavuista jalkaakin, jonka ensimäinen tavuu on pitkä (pæon primus), niinkuin Fidnalan le rieksak, | aaldun le | sorva. Kassa muodda on runomittaisessa muodossa säännöllisempi, vaikka siinäkin ilmestyy useampia kolmejalkaisia värssyjä. Fjellner'in mukaan olisi lappalaisilla saduilla ja tarinoilla melkein aina ollut tämän runomitan muoto, sekä sentähden, että kieli luonteensa tapaan niin helposti soveltuu trocheilliseen mittaan, kuin myöskin siksi, että ne paremmin pysyisivät muistissa, v. Düben kertoo kuulleensa pitemmällä jalkaretkellä pysähdyspaikoissa laulettavan lappalaista "Kettu Repolais"-satua samalla runomitalla.[28] Mutta tässä nousee nyt kysymys, josko myöskin lappalaiset entisajoissa käyttivät samaa tarkempaa runomittaa, joka suomalaisissa runoissa vallitsee ja vasta runollisen muodon vähittäisen löyhtymisen taikka, jos niin tahdotaan, huonontu misen kautta ovat tulleet nykyistä runomittaa käyttämään, vai josko he ylimalkain ensinkään ovat itseänsä koroittaneet tuohon vakaampaan runorakennukseen. Minulle näyttää viimemainittu arvelu luultavammalta. Sillä jos lukee pois Wilhelmina Lapin runot, jotka nähtävästi ovat enemmän nykyaikaisia ja muotonsa puolesta myöskin poikkeavat muista,[29] ilmestyy kaikissa muissa runoissa sama hoiperteleminen kahdesta kuuteen runonjalkaan, jonka ohessa daktyliä käytetään useammin myöskin muissa kuin ensimäisessä runonjalassa, mikä oli luonteen mukaista opillisille lauluille. Niin on myöskin laita Morse faurog ja kulnasatz nimisissä kappaleissa, jotka jo ovat yli kahden sadan vuoden vanhoja. Jos otamme saduista yksityisiä paikkoja, jotka ilmestyvät runomittaisina, kertomuksen muuten juostessa suorasanaisessa muodossa, niin pitää sama mielipide paikkansa. Accečan niejda sadussa lau suu veli mereen uponneelle sisarelleen:[30]

Oabbačamaj,
Boade gaddai!
Mannat čierra,
Gussat mäkko,
Boade gaddai!

Sisar kulta,
Tule rannalle!
Lapses itkee,
Lehmäs ammuu,
Tule rannalle!

Jos tässä nyt saattaisikin jakaa toisin ja yhdistäisi neljä runonjalkaa toinen toiseensa, niin jäisi kuitenkin kaksi jalkaa yksin. Voisipa vielä siinä seikassa, että kolmaskin runonjalka niin usein vaihdetaan d aktyloon, nähdä viittauksen, että runomitta alkuansa on ollut rakettu ainoastaan kahdesta runonjalasta. Vielä selvemmästi näyttäikse runon mielivaltainen käyttäminen toisissa katkelmissa:

Ale boalde
njämmäin nji£ačidad!
Ale boalde baččad!
Gälle mon jo dittim,
basse varas duökken
don läk ällam![32]

Älä polta
Nänniäs, nisiäsi
Älä polta poikaas!
Kyllä mä jo tiedän,
Pyhän vaaran takana
Sä oot elänyt!

Mainitut seikat todistanevat kylliksi, että lappalaiset kansanrunot ovat käyneet omaa tietänsä kehitykseen, ja ett'eivätkä ole syntyneet suomalaisia runoja mukailemalla. Sanokaamme ennemmin, ne ovat tuota suomalaisten kansojen yhteistä taru-aarretta ainoastaan vaillinaisesti huuhtoneet ja alkuperäisesti yhteisen ajatustavan perusteella pukeneet sen ylevämpään pukuun. Sillä että kansallista runoutta ainakin suomalaiseen lahkoon kuuluvissa kansoissa oli olemassa, ennenkun ne toisistaan erilleen erkanivat, sitä ei käy minun mielestäni kieltää. Seuraavassa osastossa tulemme vielä tästä seikasta laveammalta puhumaan, tässä tahdon ainoastaan huomauttaa siitä ihmettävästä yhdenkaltaisuudesta, joka muodon suhteen on olemassa lappalaisten runojen ja niiden harvain syrjäniläisten laulujen välillä, jotka tiedoksemme ovat tulleet. Sjögren antaa teoksessaan Syrjäneistä kaksi näytettä jonkinmoisesta runollisesta lastenleikistä, tuottaaksensa näkyviin ainakin muodon. Ne ovat nähtävästi jo hyvin vanhoja, sillä syrjänin kielen paraimmillekin tuntijoille on monta sanaa jäänyt käsittämättömäksi. Sjögrenin (J. A. Sjögren, Die Syrjänen, Gesam. Schriften. I, s. 440-1.) kirjoituksen mukaan ovat ne tänkaltaiset:

Ögödym ögödym
Tyvjän konjön
Södtsör pödtsör
Niss jam vartön
Puön pegyschöi,
Brotön lyijiss.