"Naarasteerellä on koirasteeri, koppelolla metso,
Metsäkanalla ukko-rikko, vaatimell' on härkä,
Naarasotsoll' on uroskarhu, hirvas on hirvilehmällä,
Enkä minäkään ole kivistä, puista syntynyt!"
eivätkö ne ole käyneet samasta miel'alasta kuin mikä Kullervonkin panee lausumaan:
"En tieä tekijätäni,
Enkä tunne tuojoani,
Liekö telkkä tielle tehnyt,
Sorsa suolle suorittanut,
Tavi rannalle takonut,
Koskelo kiven kolohon".[62]
Ja minkä varemmin olen osoittanut löytyvän Kalevipoeg'issakin.[63] Tässäkin on leivällä tärkeä toimi, ja vasta sitten kun hän toisin tavoin on näyttänyt voimaansa, menee nuorukainen sotaan. Että juuri tämä runo on syntyään hyvin kankaisesta ajasta, todistavat myöskin siinä löytyvät vanhat muodot, mitkä runomitan suojassa ovat säilyneet paremmin kun tavallisessa puheessa tavattavat. Värssyssä 152 löytyy sana andegaksi, mikä on vepsäläinen andegeks, suom. anteheksi; mutta useimmin, niinkuin 162 värssyssä, kuuluu sana andagaks; niinpä vielä 162 värssyssä puorebaksi.
Satu päivän tyttärestä, bäivaš oabba (aamunkoi), jota eräs nuorukainen suutelee ja ottaa vaimokseen, vietyänsä ensin hänen toisen sisarensa, iltaruskon, kotiinsa, muistuttaa mieleen virolaista Koit ja Ämarik (koi ja iltarusko) satua, vaikka siinä on sekaisin muitakin satuja; tämä katsantatopa on kuitenkin, niinkuin tiedetään, laajalle levinnyt aijalais tenkin kansojen keskuudessa. Aivan omituinen mielikuvaelma ilmestyy eräässä Utsjoen sadussa. Jättiläinen, joka on lyönyt lappalaisen kuoliaksi, kätkee "henkensä" eli sielunsa mu naan, joka on kanan sisässä, kana tynnyrissä j.n.e. saarella palavassa meressä. Mutta tapetun lappalaisen pojalle onnistuu munan hävittäminen, ja nyt kuolee jättiläinenkin.[64] Moista kertovat Samojeditkin seitsemästä veljeksestä, jotka repivät sydämensä rinnastaan ja ripustivat ne teltan pylväisin. Nämä kun hävitettiin, kuolivat he myöskin itse; toinen kerta on Samojedilaisnaisen sielu kukkarossa, toisten sydä met riippuvat ilmassa.[65] Selvä suomalais-lappalainen kuvaus on nähtävästi tuo sadussa "Päiven neita" tavattava, kun Päivätär neuvoo miestänsä peittämään tarkoin majaansa, jotta taivaan tähdet eivät pääsisi pilkistämään sisään. Kun se kuitenkin tapahtuu, katoaa hän, aivan kuin Tapion tytär suomalaisessa sadussa "Lippo ja Tapio".[66] Viimemainitussa lisätään vielä nimenomaan, että lappalaiskansa on juuri tästä aviosta syntynyt. Muutoin tapaa lappalaisissa saduissa paljon mielikuvaelmia, jotka eivät ainoastaan kohtaa meitä uudestaan suomalaisissa, virolaisissa, mordwalaisissa, vieläpä samojedilaisissakin saduissa, vaan jotka jo, niin sanoakseni, ovat käyneet yhteiseksi inhimilliseksi omaisuudeksi. Nuori Lappalainen näkee kolme kaunista neittä nousevan merestä; he riisuvat vaatteet päällänsä ja käyvät uimaan. Pitäen yhden neiden vaatteet omaksensa, pahoittaa nuorukainen hänet rupeamaan vaimoksensa.[67] Samanlaisia kertovat sekä Suomalaiset[68] että Samojedit.[69] Lappalaiset, suomalaiset, virolaiset, samojedilaiset ja muutkin sadut kertovat, miten tytön jo nuorukaisen siten onnistuu paeta erästä jättiläistä tai nais jättiläistä, että heittivät jälkeensä sieran, piin, kamman ja muita moisia kaluja, niistä syntyi vuoria, metsiä ja meriä, jotka pidättivät vainoojia. Mordvalainen satu kertoo tammesta, joka kasvaa taivaasen saakka;[70] tuo jo mainittu runo antaa koivun levittää juurensa ympäri maan, oksansa ympäri taivaan. Mordvalaisessa sadussa oppii nuori mies, ihan kuin samankaltaisessa suomalaisessakin tarussa, eläinten ja lintujen kieltä y.m. Niistä, jotka ovat tunnetut koko Europasta, Unkarista aina Franskanmaahan ja Norjaan asti, mainitsen minä ainoasti lappalaisen sadun Haččis-ädne, jonka jotenkin yhtäläisenä tapaa suomalaisessakin sadussa (merestänoustja neito). Niinkuin Friis huomauttaa, vastaa Haččis ädne suomalaista Syöjätärtä.
Erittäinkin rakastavat lappalaiset eläintaruja, niinkuin yleensä kaikki suomensukuiset kansat, Popov sanoo, että kaikissa umpisyrjäniläisissa saduissa, aina pohjoisessa Petschoralaisissa, puhutaan ainoastaan eläimistä ja linnuista, ja Ahlqvist julkaisee muutamia mordvalaisia. Mutta erittäinkin tiheään koko suomalaisessa kansanheimossa tavataan loihtusanoja, joidenka kautta suuria töitä tehdään, jotta he sekä skandinavilaisissa että venäläisissä ovat saaneet suuren loitsijamaineen. Lapissa luultiin, että nämä lukemalla, s.o. loitsosanoja lukemalla, voivat parantaa kaikenlaisia tauteja ja myöskin karkoittaa aaveita.[71] Tässä toimessa käytettiin en nen aikaan usein noitarumpua, niinkuin Samojeditkin tämän rummun avulla koittavat saada selville taudin syntyä. Permalaisissa oli neljäsataa vuotta takaperin piispa Stefanilla paljon tekemistä loitsijani kanssa, ja vielä tänäpäivänäkin tavataan semmoisia, jotka ovat tulleet suureen maineesen, erittäinkin Pinegassa Solvytschegodin piiriä ja Udorassa Jarenkin piiriä.[72] Minun tietääkseni on heidän sananlaskujaan ja rukouksiaan kuitenkin kerätty ainoastaan Suomessa ja Wironmaalla; tarkempia vertauksia ei siis käy tekeminen.
Tässä ei sovi käydä lähemmältä käsin suomalaisten kansojen vertailevaan mytologiaan. Koska kuitenkin seuraavissa lappalaisissa runoissa muutamia jumalannimityksiä tavataan, en saata tätä asiaa jättää kokonaan sillensä. Jumalan nimitys, lap. Ibmel, jubmel suom. jumala, on taivaan ja ukkosen jumalana, jo Castrén'in mukaan sama kuin Ceremissien juma ja Samojedein num;[73] sittemmin on juma, jom sanaa Mordwalaisissa ja Votjakeissa,[74] jopa Syrjäneissäkin[75] tavattu jumalaa merkitsevänä. Mutta myöskin muita jumaluuskuvituksia oli tuossa vielä yhtenään olevassa suomensuvussa ainakin osittain muodostunut. Ilmarinen, ilmassa asuva jumala, jolla myöhemmin suomalaisessa kertomarunossa on niin tärkeät tehtävät, ilmestyy Pišša Pašša runossa nimellä Ilmaris eli Ilmaračče, ilman isä. Jos kohta asianomaiset värssyt lauletaankin ainoastaan Pohjois-Lapissa, niin on kuitenkin hänen asemansa lappalaisena jumalana monenkaltaisten muiden todistusten kautta tuettu. Votjakit käyttävät tähän aikaan samaa Inmar (= Ilmar) sanaa jumalan nimityksenä yleensä;[76] varemmin kunnioitettiin häntä taivaan jumalana.[77] Permalaisten jumalallisista olennoista mainitaan Voj-pel, josta muuten ei mitään tiedetä, vaan joka käännetään: pohjoinen korva (korva on syrjäninkielellä pelj, lapinkiel. pelje).[78] Minun mielestäni on se samaa kuin lappalainen pele, puoli, joten saamme sanan, joka täydelleen soveltuu lappalaiseen sanaan iija pele, maailman pohjoinen, öinen puoli, ja siten varmaankin saat taa merkitä tämän maanosan hallitsijaa, joksika Pišša'a tämän runon ensimäisissä riveissä mainitaan. Ersa-Mordwalaisissa on paz eli čampaz ylijumalana, joka on luonut maailman ja muiden jumalain äidin; Mokschalaiset väittävät, että hän niinikään on keksinyt laivat, melat ja purjeet.[79] Jos nyt tässä nimessä ei tahdokaan nähdä mitään yhtäläisyyttä suomalaisen sampo sanan kanssa, jota vanhempien lähteiden mukaan nimitetään myöskin sampas, niin pysyy se kuitenkin järkähtämättömänä totuutena, että Mordwalaiset jumalan nimityksenä käyttävät sanaa, nim. paz, jota sekä suomalaiset että lappalaiset käyttävät merkityksenä pyhälle, eräkkäälle. Högström'n mukaan nimitetään sekä puisia jumalankuvia että myöskin kivisiä seita-kuvia passe, basse, bisse.[80] Se on suomalainen sana pyhä, jota käytetään, näet, kunnianimenä kaikille palveltaville esineille, lähteille, järville, lehdoille, jopa itse jumalallekin. Mahdollista kyllä, että itse pišša ja pašša sanatkaan eivät ole muuta kuin toinen muoto tuota sanaa.
Jos lasketaan kaikki yllä mainitut seikat yhteen, niin ei saattane kukaan epäillä, että suomalaisilla kansoilla, ennenkun ne erilleen haaraantuivat, oli yhteisiä mytillisia kuvituksia, satuja ja runoja. Tuon muinaisuudesta perityn tavaran on kukin heimo omaan tapaansa ylevämmäksi muodostanut. Mutta kun nuorison tunteet ja aatokset vielä kypsyneemmälläkin ijällä ovat varsinaisena osana kunkin eri yksilön hengen sisällössä, niin on kai vielä kauvan suomalaisten kansojen keskuudesta kerättävä heidän henkensä tuotteita, ennenkun saatetaan kyhätä täydellisempää kuvaa heidän alkuperäisestä sivistyskannastansa. Seuraavaiset runot antavat arvokasta lisä-apua lappalaisten luovan mielikuvituksen tun temiseen.
Lauluissa käytetty transkriptionisystemi on seuraava. Vokaaleita varten, paitsi a, o, e, i, ö, ü: ä leveä, suomalaisille kielille omituinen e-ääni, a:n pehmeä, vastainen muoto; Friis merkitsee sen æ:llä; a a:n ja ö:n välinen ääni, jonka Friis merkitsee kieliopissaan ä:llä, mutta jota hän kirjoituksessaan ei käytä; õ tunnettu, o:n ja öin välinen virolainen ääni; u on tavallinen suomalainen u, joka jotenkin vastaa saksalaiseen u-ääneen ja ruotsalaiseen o:hon sanassa bonde; u sama kuin ruotsalainen u sanassa huru; ï sama kuin epäselvä venäläinen ы. Konsonanteista on huomattava: χ= venäl. x, arapialainen خ syvä kurkkuääni; g taikka γ = غ sitä vastaava pehmeä ääni, niinkuin saksalaisissa sanoissa nagen, sagen; ṅ -kurkkunasaali; č = puolalainen č, venäl. Ч, saksal. tsch, ǰ taikka ǯ = dsch, engl. j; c = ts; Ʒ = dz; š = engl. sh, venäl. ш; ž = franskal. _j_eune, venäl. ж; z = franskal. z, venäl. ϶; t = kova engl. th, nykyiskreikkalainen ϑ = nykyiskr. δ, pehmeä engl. th sanassa the. Monessa konsonantissa on käytetty muutoin ' pehmennysmerkkinä. Sitä vastoin merkitsee ' huokeaa hengähdystä ja vastaa toisissa Lapin murteissa monikon k, h-ääneen.