Koska sen miehen elämäkerran tunteminen, joka jo monia vuosia on ollut ainoa, millä vanhemmista runoista on jotakin tietoa, ei saata olla vähäpätöistä, niin annan tässä hänestä muutamia tietoja, jotka olen saanut osittain häneltä itseltään osittain v. Düben'istä.
Anders Fjellner syntyi syysyön kylmässä v. 1795 18 p. syyskuuta taivasalla Rūta vuoriston lumitunturilla Votta ja Sāl vuorien välissä Herjedal'issa, lähellä Ruijan rajaa, ja tuli kylmässä kaltiossa pestyksi; paikkakunta on Heden pitäjää. Hänen vanhempansa olivat kiertäviä poro-lappalaisia. Mutta kun isä jo vuonna 1804 kuoli, lähetti eräs kaukaisempi sukulainen tuon vilkkaan nuorukaisen Östersund'in kouluun Jämtlannissa. Sieltä tuli hän Hernösand'in lukioon, jonka lukujaksot suoritettuaan hän harjoitti lukemista Upsalan yliopistossa v. 1818. Jo koulussa oli hän omaksunut nimen Fjellner siitä syystä, että hän oli syntynyt korkealla vuorella (fjäll), samate kuin muutkin nuorukaiset lappalaista syntyperää olivat omaksuneet fjäll-sanasta johtuneita nimiä: Fjellström, Fjellman. Luku-vuotensa kaikki lupa-ajat vietti hän kotiseuduillaan sukulaisten luona, pitäen täyttä paimentolaiselämää. Täällä kuuli hän usein vanhojen ihmisten pitkinä iltapuhteina muistostaan lukevan muinoisia runoja ja kertovan satuja sekä tarinoita, taikka tuotiin tunteet ilmiin ilavissa lauluissa, vuole'issa, jotka sanoin sävelin kuvastivat mitä erilaatuisimpia mielen toiveita ja taipumuksia. Näitä vuole'ita laulettiin tavallisesti ainoastaan taivasalla. Paraim-pien laulajain joukosta muisti fjellner vielä erään Serri Jū'n, Anders Nilssonin, Per Mihte'n ja Ruijan puolella Sakari Olavin-pojan vaimon, Kant ja Stolt nimisestä suvusta. Liike Ruijan ja Ruotsin välillä oli, näet, näillä rajatienoilla varsin vilkas, erittäinkin vaelsivat Lappalaiset usein edes takaisin; kertomaja laulutaito oli heissä kaikkialla yleinen.
Vuonna 1820 jätti fjellner yliopiston ja vietti nyt lähetyssaarnaajana monta vuotta Pohjois-Ruotsin Lappalaisten kesken, kuluttaen suurimman osan aikaa matkoihin. Niin tapaamme hänet v. 1821 apulaisena tuolla Lapin oloihin perehtyneellä pastori L. L. Læstadius'ella Karesuannossa, joka on Ruotsin Lapin pohjoisimpia pitäjiä. Vuodesta 1828 vietti hän apulaisena jonkun ajan Jukkasjärvellä, missä hän sitten yhtä mittaa oli asuntoa vv. 1831-1842. Viimemainittuna vuonna muutti hän, vaimo, kaksi lasta ja 11 peuraa parissansa, ihan samalla tapaa kuin Lappalaiset talvisaikana asuinpaikkojansa vaihtavat, Sorsele'en, missä hän siitä lähtien on pappina oleskellut.
Tämä Sorselen pitäjä on Westerbottnin Lappia, jonka ala on 364 neliöpenikulmaa ja asukasluku 18,495 henkeä. Suurin osa näitä tosin asuu rantamailla, mutta miten ruotsalainen asutus vireästi entää edespäin, samalla kun lappalainen väestö joko vähentyy taikka pysyy entisillään, on huomattava siitä, että väkiluku samojen rajojen sisällä v. 1789 nousi ainoastaan 1,027 henkeen, joista suurin osa Lappalaisia. Mutta yllämainituista 18,495 asukkaasta v. 1873 oli ainoastaan 1,147 Lappalaisia, ja näistä tuli Sorselen pitäjän osalle ainoastaan 267 Lappalaista 1,331 Ruotsalaista vastaan; P. Læstadius'en mukaan (journ. II, 435) oli v. 1790 Sorselen Lappalaisten luku 323 ja v. 1832 360. Miten tämän maan alan viljelys 80 vuotena on edistynyt, nähdään siitä, että veroitetun maan arvo v. 1790 laskettiin 49 ¼ manttaliksi, mutta v. 1873 jo 225 % manttaliksi. Vaan mitä enämmin viljelys voittaa alaa, mitä enämmin ruotsalaiset uutisasukkaat leviävät pohjoseen ja Norjan rajalle päin, sitä varmemmin katoavat myöskin vähitellen Lappalaiset. Lapset oppivat jo tähän aikaan suurimmaksi osaksi ruotsia ja sulavat siten ruotsalaiseen väestöön, ihan samoin kuin Wermlannin Suomalaiset, mitä kieleen tulee, nyt enää ainoastaan korpiensa kaukaisimmissa perukoissa käyttävät äidinkieltään. Eikä saattane enää kestää enämmin kuin vuosisadan taikka korkeintaan kaksi, ennenkun Lapin kansa Ruotsissa, parannettujen kulkuneuvojen ja oppilaitosten vaikutuksesta, on täydelleen sulanut Ruotsalaisiin.
II.
Lappalaisten kertoma-runot: Päiven paarne. — Piššan Paššan pardne. —
Päiven neita. — Kassa muödda.
Ennenkun v. Düben arvokkaassa teoksessaan Lappalaisista käännöksinä julkaisi nuo lukuisat runot, ei tiedetty mitään semmoista runomittaisessa muodossa, paitsi tuo yllämainittu runo Päiven parne. Hän julkaisi nyt kirjassaan, kuten jo ylempänä sanottiin, Fjellner'in käännöstä noudattaen, sekä tämän runon että myöskin tuon yllä mainitun Pišša Pašša'n pojasta, vieläpä kolmannenkin: Peijen neida, päivän tytär, jonka suurin osa kuitenkin on suorasanaisessa muodossa. N.s. Stalu-saduista löytyy hänen teoksessaan runomittainen Kassa muodda, vahva turkki, ja muutamia suorasanaisia, eläintäni lohesta ja taimenesta, joitakuita uudempia runoja sekä lyhykäisiä epigrammatillisia pätkiä. Näistä tahdomme, kustakin erikseen, laveammalta puhua.
Tuon epillisen runoelman Päiven pārne päivän pojat, jonka entiset julkaistukset ylempänä olemme ottaneet huomioon, on v. Düben kokonaisuudessaan ilmituonut seuraavalla uudella nimityksellä: Peivebarnen suongah jehtanasain maajisn, päivän pojan kosiomatkat jättiläisten maassa. Tätä verrattaessa ennen julkaistuihin teksteihin huomaa, että pääasiallinen sisällys on sama; v. Düben on vaan antanut runolle, niinkuin sillä alkukielessäkin on, metrillisen muodon; myöskään ei löytynyt ennen alkuvärsyjä. Fjellner'in aikaisemmin antaman tiedon mukaan on runo korjattu paperille Tornion Lapissa (Jukkasjärvellä) Leuhnje niinisen Lappalaisen suusanan mukaan. Minulle kertoi hän, että runoa on laulettu sekä Jukkasjärvellä että Herjedal'issa, missä viimeinmainitussa paikkakunnassa nuo jo mainitut Serri Jū ja Sakari Olavinpojan vaimo sen olivat osanneet.[4] Viittä viimeistä riviä arvelee hän myöhemmäksi lisäykseksi, minkä myöskin näkyy todistavan Linder'in väite, että niitä tunnettiin ainoastaan Tornion Lapissa.
Minun alempana julkaisemani teksti on Fjellner'in lausunnosta tarkasti kirjoitettu hänen äänteensä mukaan. Minulla oli tässä edessäni myöskin toinen kopio, minkä hän monia vuosia sitten itse oli kirjoittanut; muutamat toisinnot ovat lähteneet tästä lähteestä taikka syntyneet hänen muistutuksestaan: on myöskin näin laulettu. G. kirjaimella merkityt olen saanut eräästä käsikirjoituksesta, minkä kauppaneuvos J.U. Grönlund Tukholmassa hyväntahtoisesti käytettäväkseni antoi. Myös senkin tallensi Fjellner 40 vuosikymmenen alussa paperille, pehmeämmällä etelä-murteella kirjoitettuna; siinä seurataan, kuten edellisissäkin norjalais-ruotsalaista oikokirjoitusta, missä etenkin vokali-ääntiöt varsin vaillinaisesti kuvautuvat.
Tämän runon sankari on Kallajälkeinen; hän ja koko hänen sukunsa ovat syntyperää auringon tyttärestä. He keksivät sukset, he ajoivat ja kesyttivät peuroja, joita löytyy Cassiopæa'ssa, ja ylimalkaan on kaikki mitä heidän elämäänsä kuuluu likimmäisessä yhteydessä taivaallisten kohtain kanssa. Jupiter'inä on tuo loistava peura, Venus'ena karvan-vaihtava naaraspeura, kiertotähtinä ovat ylimalkain nuoret koiraspeurat, joita kiiman aikana on ajettu erilleen karjalaumasta. Otava on heidän kaarensa, seitsentähti on Kalla-poikain njalla'na, aittana.[5] Itse ovat he myöskin tähtiä: Orion on yksi, Sirius on Kalla pardne, ja monet muut, niinkuin āks kuč, käls kuč, kums kuč, jumpik ovat Päive pārne'ita, auringon-poikia. Mitä kalla nimeen tulee, muistuttaa Schott, että se oikeastaan merkitsee ijästynyttä taikka nainutta miestä, mutta että se ehkä on jossakin yhteydessä suomalaisen Kaleva nimen kanssa; tässä kohden olisi etenkin muistaminen, että Suomalaiset nimittävät Orion tähteä Kalevan miekka.[6]