(J. L. Runeberg: Maamme.)
Oi mua, sie tuatoin, muamoin mua
tiäl kylmäs pohjazes;
ei notkelmua, ei nouzelmua,
ei lahtie, randua lauhkiembua
kuin kod'imuas täs kuldazes,
muas tuaton kallehes!
Kuin keyhä olet, tyhjä sie,
ei kiillä tanderet,
et viätä suurie vierahie;
vain kallehimbaks kiitän mie;
siun salot, suaret, manderet
meis kulda-uardehet!
Ah, igikosket kuohakat
da virrat viuhkajat,
da hongien vanhoin huojundat,
da tähtiyöhyöt kirkkahat —
nua läikkäjät da lauhakat
meis kullan kuuldajat!
Ah, täshäi adral, astalai
mua tuatot telmettih,
täs itkendäl da laulandal,
yöl, päiväl, pimiel, valgiembal,
täs tuskaizet nua tunnettih
da kurjuot kärzittih!
Da ken ne kurjuot kuvahtua
voi tämän kanzaizen,
kui voinan jallois vongui mua,
da halla n'ällän kandoi tua;
da kanzan veren kallehen
ken mittais kaiken sen?
Täs, täs on veri vuodannuh
eis meijän kurjiengi,
täs iluodah on laulannuh,
täs huonovuttah huogualluh
tua kanza, meidä vanhembi
ken meidä souvatti!
Da tiälhäi nyt on lauhagi
da tiälhäi eliä voin,
mi tuska, kurjus, tullohki,
tiäl, tiäl on tuatto, muamon'i —
da tuatotoin da muamotoin
se eigö ozatoin?
Da täs, vet täs on tämä mua,
se eigö lähil täs?
Myö emmögö voi ozuttua
da sanuo: ongo vieras tua,
da eigö kaikes eländäs
se ole lähimbäs?
Da vaikka kuldapilvilöih
hot meidä viedäski,
iguizih iloläikyndöih,
mis aig' ei tuskih, itkendöih,
n'i kod'izeh täh kurjangi
ois halu kuitengi!