Ah, toven, laulun kodhmua,
mua tuhatjärvine,
ei kylläl sinun kiittiä sua,
kui kaiken sinul andaa tua,
kui ilon, turvan andaa se
mua kal'i'is, kuldaine!
Da sendäh kerran korvestah
se nouzoo, kal'l'is mua,
kui syväin meilgi palamah
suav vel'l'ien kera rinnakkah —
kui meid' ei rajat ruasta, jua,
kui yks on kal'l'is mua!
II. SANELDAVIE.
KIBUNAT.
(A. Oksanen: Säkenet.)
Sygyzyine syngie ilda kattaa kylän, linnaizen, kohahtellen kuusen huogu vastuav iäneh ualdoizen.
Kuuzien ai siel seizoo suojus.
Sebä kattotorvestah
sukkelaizeh suoldeloobi
kibunaizie kiilumah.
Kibunat ne kirmahtellen
tuulen kobris tanssitah,
heloitellah hetken aiga,
tuikahtetah, sammutah.
Lämmitystä n'iis ei lähte,
valgene ei vaigie yö.
Vain ne kerrotah, kuin ainos
al siel ahkeraine työ!
Kajahtajal kalkutuksel
seppä raudua kuonnuttaa,
puhaldajal puuskatuksel
tuasten tulda tubruttaa.