Da Imbalahten randah,
oman jiän kevätkylmäzil kieräizil
karahutti, da korjan kandah
lumet löi muga paukkujil pahkurazil.
Da poigazeks muuttui jo tuatto,
nägöpäil muga ruskiet laippazet sai,
da mieleh on miehel se suatto,
pahatmieletki sinne jo lendeli kai.
Vain kiännyhäin korjas, jo toizie
hebon'iekkoi jo jiäl hyväl lennättää,
ubehie kyläs on monenmoizie,
n'iil nuaburit kilbah jo ennättää.
Vain tyhjiä, tyhjiä on koitos,
hebo kaun'is vain kattšoo da hirnahtaa,
ligimaingi ei piästä, da loitos
kai jiähäh, kui juoksuh se kirmahtaa.
Näin juoksi se tua, orih oigie,
hebo kirmie da kuulokas Karjalanmuan,
hebon'iekoiks sen kazvatti poigie,
monen voittajaks kilvan talvizen suan.
Da vierahil mailgi se kerran,
N'evan jäilgi se ukkozen leuhkajan vei,
da eis monen Moskovan herran
hebokunduo se vanhua polgenuh ei.
Vain siit joba hervahti hoiva,
ukon iän'i ei kuulu, se käske jo ei;
Poku kaun'is, se Karjalan oiva,
alapäin ukon armahan haudah jo vei.
Da mondaba muudagi meildä
sidä silloin jo haudazeh kylmäh sai,
ilo, tervehys muamozent'eildä,
omat lapsajan ailahat kuldazet kai.
ILKKA.
(Kaarlo Kramsu.)