Se soittaa viel yhä kanneldah,
midä lapsenna ainos kuulin,
da tuattoloin vanhoin laulelujah
viel viälläldelöö homeh-huulin;
da ukkozet astutah kalmiston yölöis,
da kerrotah mennehien kanzoin työlöis,
da n'euvotah polvie nouzijua —
opi, kuundele, Karjalan mua! —
Da sielbä mie moistagi silmih sain,
kuin tuskis on rajan rahvas,
kuin kattšoo se vel'l'eh kui vierahah vain,
käzi end'izen keijozen kahvas,
kuin al se kauhakan vel'l'esvainon
viel ielleh ois vallas sen vaigien painon,
viel ielleh se itkis da kirskuo vois —
mis loppu on itkulois?
Vain oigevuttas da oppilois
kui armahindas sie hoijat,
ei hädiä mennehis muist'ilois,
ei voittua voi sinuo noijät!
Sie keväil kukkija vanha tuomi,
sie uuvestah yläh nouzija Suomi,
sie talvet kestäjä vanha kuuz,
sie Karjala vanha da uuz!
POKU.
(Arvi Jännes.)
Poku, kaun'is sie, orih oigie,
oman tuatton'i ylbevys, muistanhan tuan,
parahimbien juoksijoin poigie,
paras poigagi juoksija Suomenmuan!
Hyväs tuatos, kandajas suannuh,
hyväs hoijos da ruokkozes kazvannuh,
izäukko se ennen ei muannuh,
kun'i ei hebo kagroi se rauskuttanuh!
Da se maksoigi hoidajan huolet,
puhassiäri kui lähti se poimettamah,
jäi jälgeh juoksijois puolet,
orihkunduo kui käi ukot koittelemah.
Kui kanttoras istui se tuatto,
oli kattšonuh kirjoih jo kyllikseh,
pihal sai, hevon tal'l'is jo suatto
da val'l'asti korjah kaidaizeh.
Toki enzin häi mägivyödä,
käzin koitteli muidagi val'l'ahie,
jo lennätti leuhakan myödä
mägilöi, kylän kylgilöi pal'l'ahie.