Onhain nytki siun kumbuizet
yhtä jyhkiet da kaunehet!
Vielähäi kosketki kuohahtelloo,
virrat viuhkajat pauhahtelloo,
halgonoo uurdehie halgi muan?
Meretki eigö ne siel viel loiška,
vastah kal'l'ivorandoi roiška?
Engöhäi kuulle vain ärjehtä tuan? —
Konza Pohjolan nähtä suan?
Talvizen maailman mahtavus,
lumizen muan igikaunehus,
seizojat metšät da sangiet salot,
Lapin valgein vaihtujat palot,
eigö ne nuagi luonduo muan?
Eigö ne kai ole liikkumatta,
kanza pystys da kuadumatta
kai tämän urmakan Pohjan muan? —
Konza Pohjolan nähtä suan?
Kanza yrmie, mi ennengi
miehen mittazet täytteli,
vuarat hiihteli, kyndi merdä,
eigö yhtä viel kal'l'ista verdä,
kai hyvin kohtat kanzan tuan? —
Eigö vielägi vuaran t'eis se
andane hengie muan oman eis se,
eis oman, armahan tuaton muan?
Konza Pohjolan nähtä suan?
KAIBAVO.
(Kallio: Oma maa.)
Ah, ozakas, ylen onnekas häi, ken tuattoloin mualdah nuorenna joudunnuh ei, kui oza miun oma vei! Ei hänen kui minun nyt pidäs taivasta vastah n'urguo. Vain minä täyveldäh täytyn jo hengähtämäh. Ainos, kui muistan sen yön, kuna rakkahil randazil lähtin, kyyn'elet silmäizih kerdyy jo kuivaizih. Ei minun mieles, ei igäpäiväh ne muat, elot mennä, mis minä liigaizet kuulin ne lauluizet. Sielbö ne, siel oli miehet da sielbö ne vast' oli laulut, poigazet karhuizie kuadeli murmettajie. Kylmäzet talvizet siät, Lapin valgeida taivahat täyvet, kaunehet, kiirakkazet kuin zor'at kuldaizet. Voi työ pohjozet yöt, läbi yön kuin päiväne paistaa, kattšeloo kuldaizih järvyzih kiltšhettäjih. Teijän kui keskeh da luo Oza armas se viel minun suattas, tundizin salmen da muun, taivahan tähten da kuun! Sielbö miun kaibavo on, siel kai minun mennehet mielyöt, sinne miun t'ietton'i häi, kai omat ystävät jäi. Äijäl kiitelgäh elospaikkazie muut hyvin toizie, kaunehis kaunehin tua miul oma synnyndämua!
KARJALA.
(Arvi Jännes.)
Kus uallot Luadogan vuorih lyöv,
kus Imatran veit rajut raugei,
kus Pieline vuaroin juurie syöv,
siit muas miun silmän'i augei,
siel kižain lapsenna järven rannoil,
siel muatah tuatton'i kuuzikon kannoil,
siel, sielbä rindanh syttyjä, ah,
sai lembehki leimahtamah!
Siel rahvas se sitkie, ah, sitkie on,
kuin vuahterin ladva nuori,
se kylläl vet suanuh jo itkie on,
vain vahva vet on kuin vuori,
se orjanna olluh on ounahan herran,
se vaivua nähnyt on toizen verran
kuin vel'l'et muut, — mut murdumatoin
viel leikkižä on, surutoin!