(A. Oksanen: Runonkerääjä.)
Mie lähtin loitos Karjalah
luajindua laulun oppimah,
da matkain äijän maida, soida,
da äijän saingi laululoida.
Vain mikse lähtin matkoih noih,
ei abuo n'iis miun n'eroloih!
Sain virttä laukut viijet, kuuvet,
ei synny laulut omat, uuvet.
No, seitšentoistavuod'ine
miul tuli vastah n'eidoine,
häin kulleh, armas, nagrahteli,
da helakkaizeh punoitteli!
Da vaikk' en paista malttanuh,
ei häingi midäi virkkannuh.
Häi minuh loi vain silmät tummat —
sai mieleh ailahtukset kummat!
Ne ailahtukset abiezet
kuin armahat, kuin sybiezet,
kuin syvimbie jo liikuteldih
da jäidä, halloi sulateldih!
En lähte en'iä Karlajah
mie laulun'eruo oppimah!
Jo laululoi mies tämä luad'ii,
Yöt, päivät edo d'ielo vuad'ii!
KONZA POHJOLAN NÄHTÄ SUAN?
(Yrjö Koskinen: Milloin Pohjolan nähdä saan?)
Luondo paukkaja Pohjan muan!
Konza nähtä mie tuas siun suan?
Suanengo kirkkahal tual kezäyöhyöl,
vaigo kui lämbimäl läikeh-vyöhyöl
kierdää päiväne taivozen tuan?
Vaigo läikkehis Pohjolan vezien,
kaikis kuuldozis kuldakezien,
jott' unet armahat todeh suan? —
Konza Pohjolan nähnen tuan?