Ah, ajattelin, kuinka häveten sun eessäs lausun nimen Ihminen. Kuin jättää elo ja sen kurjuudet, te tiedätte sen, jalot eläimet. On sille joka tuntee kohtalon, suur hiljaisuus — muu heikkoutta on. Sa villi kulkija, sun ymmärsin, jäi sieluuni sun katsees viimeisin. Se sanoi: jos sen voinet, sydämes tee kovaks voimalla sa aatokses, se ylpeyteen nosta, minne vain oon noussut minä, metsäin asujain. On halpaa itku, pyyntö, nyyhkytys, tee tehtäväs, tee mik' on täytymys, ja kärsi, kun oot luotu kärsimään ja kuole päästämättä ääntäkään.
LOPPUBALLAADI
Francois Villon
Nyt piste testamenttihin ja Villon maille manan! Te tulkaa hautajaisihin, kun tuovat kellot sanan, mut tulkaa viitoin punaisin: hän lemmen tähden kuopataan. Tää sanans' oli viimeisin, kun jätti tämän maan.
Kuin metsäriistaa, lempi niin hänt' ajoi lännest' itään. Maan rajoilt' aina Pariisiin ei viidakkoa mitään, ei pensasta, min okaisiin ei repeytynyt viitastaan ois riekaletta riipuksiin, kun jätti tämän maan.
Näin riistettiin, näin raastettiin jo loppuansa ennen. Mut vielä lemmen tutkaimiin hän kuolemaansa mennen, kuin olkahihnan neulasiin vuos verensä — ol' lopussaan hän kaiken tuskan tuttu niin, kun jätti tämän maan.
Omistus:
Sa Prinssi, maine vielä toi
tään tiedon lopustaan:
hän sakkaan saakka sarkan joi
ja jätti tämän maan.