Vain vanhin soi vaipua korttiensa ja kuunteli yössä hiljaksensa, miten kylmästi sisaret kertoivat ja menneitä aikoja muistelivat. Sylikoira hänen polveltaan alas hyppäs ja vainusi arastain, ja tyhjään tuoliin tuijottain se katsoi — niinhän sanotaan että eläin nähdä vainajan voi tyhjällä tuolilla istuvan.
Hän mietteihin vaipui, kalveten. Hänen mielensä liikkui muistojen mailla, hän muisti ystävän petollisen. He olivat leikkineet leivojen lailla. Oli vuotta nuorempi poikanen ja yhtä huimia kumpikin. He juoksivat ketoja käsikkäin. Mut hän huomasi pojan miettivän näin: — Kun aina noin hento sa olisitkin ja arka ja pieni, sun kantaisin yli ojien, aitojen käsilläin, pakoon käärmeitä risuissa kanervatarhain. Vuoskymmenen synnyit sa liian varhain! — Näin mietti poikanen mielessään. Ja nopeasti kuin liitetään kivi kiveen suureksi palatsiksi, tuli tunnit vuosiksi, kuukausiksi. Sai suveensa hän, poika keväimeen. Hän hoiteli kotoisen askareen, pani puuroon pavun ja kanelin hän survoi käsin toimellisin. Mut poika syrjästä katsoi vaan: — Miten ruusut puhkeaa nopeaan! Jos tyttönen pieni sa olisit vain, sinä vieläkin istuisit polvellain mit' oon lukenut, sulle ma kertoisin! — He salassa kärsivät kumpikin, ja he kulkivat rantaan kotoisen lahden ja yhdessä siellä he itkivät kahden ja sormuksensa he vaihtoivat, sillä hyvin he tiesivät molemmat, he ettei toiselle kenellekään vois antaa sormusta ikänään.
Ja poika lähti maailmaan, meni sotaan voittamaan kannuksiaan. Kun hän joukkoansa tuleen johti, hän ratsasti suorana, pystypäin, mutta öisin, kun leirivalkeat hohti, ja miehet maljoja tyhjentäin ne painoi tyttöä rintaansa kohti, hän syrjässä viipyi, allapäin, kuin miettien ja murehtien, ylös äkkiä ruohosta karaten kuin ois saanut iskun, hurjimmin joka hullua Circeä suudellen, joka rypäleestä maistaen. Miten tiimalasissa valuikin ajan hiekka, yhä kuumemmaksi kävi verensä vain, yhä nuoremmaksi, ja vielä seitsemänkymmentään hän ois vuottanut nuorena mieleltään ja uhmannut vaaraa taistelujen. Hänen päivänsä huviin ja meluun hukkui, mut sydämensä luona sen ainoan nukkui. Kapus kerran hän aikaan öisehen alas huoneesta nuoren kreivittären — sade ryöppynä katuja huuhtoeli, kun hän seutua katsoi ja ajatteli:
— Kun tytär äidille valehtelee, niin rakkauden kiitetty huomen koittaa. Kun hän vihitylleen valehtelee, jo toinen rakkaus rinnassa soittaa. Kuin tiirikalla varas julkein valat murtaa rakkaus työssään kulkein. Ei tunne se miestä kunnian. Jos roskaväen pahimman sa nähdä tahdot, sa löydät sen rivin taajoin katuja kulkemassa ja supattamassa ja parjaamassa juur siellä, missä kaks rakastavaa ne kahleitansa raahustaa. Jo pelkkä näkemys rakkauden saa eloon kaiken alhaisen. Mutta viisas hän ikkunansa sulkee ja hymyy, kun saattue katua kulkee. Naistohtorin jälkeen ja viinurin on rakastaja naurettavin. Jos olet sa viisas aviomies, veres jäähdytä, ota niskaas ies, täys vapaus rakastajalle suo. Hän salaa sinulle sarvet antaa, mutta tuskin itse huomaa tuo, että aasinkorvat hän itse kantaa, kun haltioissaan hän maljastas juo, jost' itsesi joit sa kylläiseksi. Kuka koskaan rakkaudessa keksi sitä suurta, josta runoillaan? Lyö oveen vaan, ja rakastajat ovest', ikkunoista pakenevat. Jos koko rakkaus kaikkiaan ois köyhän riimin arvoinen, Don Juan ei ollut ois ainoinen, jok' on seisonut kylmänä paikoillaan ja katsonut ivaten kostajaan. Mies juo, kun hän on janoissansa. Vale suurin on lemmenlaulajain: kun he saavat nuken laulamansa, jo toiselle helistintään he puistaa. Heitä innostanut ei rakkaus lain, he omaa himoaan rakasti vain. Hyvä rakkauden sisin olemus muistaa! Se on pieni hiipivä rottanen, joka yöllä juoksi sun tiesi poikki, joka jokaisen portin alle loikki, niin arkana, että jälkeen sen kiven heittää joka poikanen. Ei rakkaus kehdoista unta nää ja hyveille se hymähtää. Salajuomarin lailla se säikkyilee: joku käytävän ovea liikuttelee, lasi pohjahan ja nopeaan! Eläinystävä parhain ken konsanaan on onkimatoa suojellut ja kanarialintua ruokkinut, hän katsoo karsaasti haikaraan. Syvät urkuäänet tunteiden vain kuulla voit haudalla rakkauden. Ens laps, jota äiti suutelee, jo rakkauden ruumis on. Jumal'-vuorella, missä hallitsee Zeus, vanhuuttaan jo voimaton, ja Bacchus harmaa vaikenee, siell' istuu aina muuttumaton Venus tyhmänä, maalaiskoreana ja nauhalla tukkaansa koristavana. Venus-rouvalle aatoksissani ain ma annan tukan vaalean. Hän ei koskaan hehku, hän hikoo vain. Sulo kaunotarten vaaleain on niinkuin leipä suolaton. ja he sanovat tyhmyyden suurimman. Taas mustahiuksisten tukkahan miel' uskoton, kiihkeä kätketty on. Hevon jouhista myrttikruunun alla en uneksinut ole milloinkaan. Mut tukalla pehmeän-ruskealla, Correggion käden ikuistamalla, on mieheen lumous väkevin. Kuten sanottu: upeilla harteillaan Venus-rouvall' on tukka vaalehin, jot' on pihdeillä kierretty konsanaan. Hän renkiä taputtaa ja kantaa hajun tallista keisarin vuoteesen. Hän ajatuksista vähät antaa! Ota hansikas pois, ja Cyprolaista lyö lanteille, polkaise varpaalle naista — sen leikin tuo tuntee naikkonen. Mut jos häijyys hänet yllättää, hän aamorinnuolen myrkyttää. Vain lapsensielut suitsuttelee hänen kunniakseen ja kuvittelee, että lemmen tuskaiset suudelmat niin on kuin rypäleet vilpoisat. Niin ei kasva tammea kuninkaallista, jot' ei pirstota voisi rakeet sen. Kuin minun, niin suista tuhansista on soinut kirous rakkauden. Suurtyön voi suorittaa se vaan, joka lemmen ohi kylmänä kulkee. Miten ehtyen lamppu sen palaakaan! Työnriemus yksin syliinsä sulkee käsivarsin tulisin taivaan ja maan.
Näin mietti hän sateessa samoten, likomärkänä, vaatteet valuen. Mutta päästyään telttansa oljille, hän halun paeta tunsi väkevän läpi yön, läpi metsän ja viidakon. Mut niin synkkää ei metsää, niin syvää ei merta, että suojella voisi ne häntä ken kerta oman itsensä jo tuominnut on.
Kodin portaiden eessä vihdoinkin nous reestä hän kannuksin helähtävin. Täyskasvuisten sisarten keskellä hän näki seisovan lapsuusystävän. Ja hän huomasi ajan piirtäneen omat uurteensa hänen kasvoilleen. Hän katsoi synkkänä vaieten, kuten katsoo, ken aamuna lokakuun näkee ikkunaa vastaan harvenneen jo lehtiverkon syreenipuun, vaikka päivä paistaa edelleen. He tuskassa syleili toisiaan kuin laivankannella hukkuvat, sillä toisilleen oli he ainoat. Kuin kuilun partaalla seisoessaan he muinoin lapsina kuulivat maanalaisten vesien vyörynän, niin nyt tunsivat äänin uhkaavin he kohtalonsa lähenevän. Hääpäivä pyhäinen vihdoinkin nyt likeni askarein kiireisin. Jo olut kannuissa kuohueli ja kunniavahtina odotteli jo koivut edessä rappujen. Kanat lihavimmat kirvehen ja pölkyn välissä henkensä heitti, Jo lehvät permantoja peitti ja ruusunlehdet, sisaret he kirkkomatkalle pukenehet oli rattaat harsoilla, joita ennen oli käyttäneet kartanon morsiamet aina puolen vuosisadan mennen.
Mutta morsian yksinään istuen vain antoi toimia sisarten. Hän laski pitkiä tuntejaan, hääpukunsa musta polvellaan, sillä valkea kuului nuorille vain. Omaan kohtaloonsa tuijottain hän katsoi, myrsky rinnassaan: hän oli kuin syksy varhainen, kun jäljellä kaikk' on kukkaset, mutta panemina pakkasen. Vaan kun astui ovelle sulhanen, hänen kätensä otti hän kuumeiset ja kertoi kaikki, mit' yksinään vuoskaudet hän salaa kärsien kantoi. Yli kaiken kävi kuin henkäys jään. Ja morsian käsin vapisevin hän sormuksensa takaisin antoi ja niin puhui äänin hiljaisin, että ikkunalaudalla varpunenkin se rauhassa nokki siipiään:
— Mun lempeni elää, se on maailma mulle, mut vain kotiliettä se tietää sulle, joka jäähtyy, sun viluun jättäen. Jos oisinkin kukassa keväimen! Emme kahleissa käydä saa rinnakkain, emme kituen, toistamme kammottain. Minut unohda, sulta ma sylini suljen, vain rauhaa kaipaan, kuoleman yötä. Sen tiedän ma kuitenkin: kussa ma kuljen, mun lähelläni sa kuljet myötä, sillä muistot sun minuun yhdistää, kevätmuistot, jotka kimmeltää jalokivinä, kirkkaammin loistaen kuin helvetinkivi rakkauden. Jos toiselle sormusta yrität antaa, jonka kuumana riistin ma sormestain, sinä kätesi pidätät vavahtain — et voi, sitä täytyy sun itsesi kantaa. Kaks yhtyi iäisyyttä, kun me kohtasimme — nyt menetän sun? Se on harhaa vain, se on unta vain. Täss' istuu kulkuri rinnallain ja mittaa ja kiertää mietteitänsä kuin sudet kiertää häkkiänsä, ja päivänsuuruuksia itää, jotka katujen kulmissa puheita pitää, lyö uudet ystävät sydämen oveen ja vieraat portaissa tömistää — ei syövy se silmään, ei painu se poveen, vain varjojen saattueeks se jää. Yhä ihmisten kesken me kahden oomme, me olemme sidotut kohtaloomme. Se ainoa, joka yksinään sinun koko sydämes omistaa, hän on vanha, et häntä sa ikänään voi, kuin rakkaus vaatii, rakastaa. Saat kotia vailla sa vaeltaa, mut minne sun tiesi johtakoot, sinä aina kaipuun tunteva oot vain häntä, vain häntä rakastaa kuin lintuset, jotka lentäissänsä suvi-ilmaa leikkaa siivillänsä, ja sun kaipuusi sydämes riuduttaa.
Näin oli hän silloin puhunut ja pyörtyen maahan vaipunut, kun vaunut lähti. Nyt paikaltaan hän nousi ja joulu-torttujaan hän kaapista haki, ne jakaakseen talon väille, jotka ihmeekseen sisään tullen pöydällä löysivät niin monet herkut ja kynttilät. Sanat kuiskatut kuuli sisaret vaan: — On suurin muistoni vieraanani, ja maiden ja merten takaa nyt ma tunnen, että viipynyt kaks kättä on siunaten hiuksillani.
Koko kartano yössä nukkuvainen jo pimeni, yksin valvoen vain edessä ongelman ikuisen yhä istui kuihtunut, vanha nainen.