Vaan ikijuhliin jumalat jäävät ympäri pöytäin. He vuorelta vuorelle kulkevat, huuruu rotkoista henki titaani-rintain tukahtuneitten kuin lemu uhrein tai kevyt pilvi.
Kääntävät silmän siunaavan jumalat pois koko heimoista: välttävät pojassa armaita kerran, vait puhuvaisia piirteitä taaton.
Soi salliman virsi: kuulevi kirottu kuilujen yössä, tuo harmaja, miettii heimoa, lastaan ja päätänsä puistaa.
Henkien laulu vetten päällä.
On ihmisen sielu veteen verrattava: se taivaalta tulee, se taivaalle nousee ja jälleen alas sen maahan täytyy alati vaihtuen.
Jos korkealta jyrkänteeltä säde kirkas virtaa, se vienona, kauniina pilven-utuna
paadelle pirskaa, ja hellävaroin vastaan-otettuna, terhentä tehden kuiluun solisee.
Jos kalliot nousevat virtaa vastaan, se vaahdoten astuu askelittain syvyyteen.
Vuoteella vehreällä hiipii se niittylaakson luo ja tyynessä järven sen kasvoja kaitsevat tähdet kaikki.
Tuuli on aallon suloinen sulho; velloo pohjia myöten vaahtiset laineet.