Ihmisen sielu, kuink' olet kaltainen veen! Ihmisen kohtalo, kuink' olet kaltainen tuulen!
Kalamies.
Meri kuohui, vyöryi voimassaan, mies istui luona veen; hän tyynnä katsoo onkeaan, tyly saakka sydämeen. Hän kuinka istuu, kuuntelee, niin syvyys sylkähtää, aalloista ilmi humisee veen vaimo vaahtipää.
Se laulaa näin, se lausuu noin: "Miks kansaa kiehdot mun sa ihmis-eljin, ongelmoin ylös kuolonhehkuhun? Ah, tietäisit, kuink' autuas on kala kuilussaan, astuisit, parka, paadeltas terveyttä tuntemaan!
"Meressä eikö päivä käy, kuu päily kuohupäin, taas kahta kauniimmalta näy laineita hengittäin? Sua eikö taivaan syvyys tuo, sinikuulas soilu veen, omat eikö kasvos kutsu nuo kalpeesen kasteiseen?"
Meri huokui, huuhtoi rannalla jo jalkaa onkijan; povi hällä paisui kaihosta kuin puoleen armahan. Soi sanat noin, soi laulu näin, hän kohtalonsa ties, veti vaimo luo, hän vaipui päin, ja oli mennyt mies.
Thulen kuningas.
Tuo kuningas Thulen harmaan oli hautaan uskollinen. Hän kädestä kuolevan armaan sai maljan kultaisen.
Se juhlissa tuotihin esiin,
hän kalliiks sen arvioi,
hänen silmänsä menivät vesiin
joka kerta kun siitä hän joi.
Ja kun tuli kuolema hälle,
luki kaupungit maansa hän,
muun kaiken soi perijälle,
ei maljaa elämän.