Hän linnassaan pidot laati
meren rannalla myrskyisen,
hän juhlahan vasallit vaati
alle kaarien korkeiden.
Nous kesken naurun ja naljan,
elon joi tulet viimeiseen,
pyhän heitti hehkujen maljan
veen valtavan syvyyteen.
Näki, kuinka se upposi, haipui, miten ahnas aalto sen vei. Hänen silmälautansa vaipui; sen enempi juonut ei.
Sotalaulu.
Korkeat linnat, muurit ja pylväät, tyttöjen mielet, tyrskivät, ylväät tahtoisin voittaa! Kaunis on palkka, rohkea työ.
Soi sotatorvi urhojen hurmaan, riemuun se kosii, kuoloon ja surmaan. Tää elämää on! Myrskyn on hetki! Tyttöjen, linnain antaumishetki. Kaunis on palkka, rohkea työ! Urhojen lähtöön rumpu jo lyö.
Muhamedin laulu.
Nähkää vuorilähde riemun-kirkas kuin tähtikatse; hyvät henget pilvein päällä ruokkivat hänen nuoruuttaan lomassa pensasten, louhten.
Nuorna, raikkaana taivaasta tanssii se marmoripaadeile, jälleen riemuiten pilviä päin. Kautta vuoripolkujen kirjokiviä ajelee se, ja tempaa mukaansa veljeslähteet varhain jo johtaja-askelin.
Laaksossa kukat kasvavat hänen astunnastaan, ja hänen hengestään niitty elää.