Mua siit' älä etsi,
min muovasin muotoon!
Mun parhaani lensi
kuin myrsky ja tuli,
löi säenten sähköisten parvet
vailla määrää mun työpajastani.
Kuin välkkyvä juova
alla avaran taivaan,
vangitsematon
kuin meren vaahti
oli olemukseni. Vain leimaus,
valokaari se kaikkiaan oli.
Ja kuului kuin humu,
kuin herätys-huuto,
sen tuhannet tunsi,
se viittasi toivoon.
Se oli ääni, mi korvesta kutsui,
se vapaudenkasteella kastoi.
Ja sotaan se soitti
ja vapauden aamuun,
se lempivät vihki,
se laulajat sytti.
Soi pohjolassa kannel tai kalpa,
on kaikessa väre sitä ääntä.
Ei hauta, jonka tein,
ei siemen, jonka kylvin,
päämäärääni näytä,
elontyöni päätös ole.
Se on versova, kasvava kauan,
siksi kuin sydän-aatteeni täyttyy.
Kun nälkää ei enää
näe työn lapset,
kun vaiva palkitaan
ja vaimo saa leipää,
oi, silloin on hiessä, joka virtas
eestä voiton, pisar minun otsaltani.
Kun valtiokirkko
kerran maahan kaatuu,
Jerikon torvien soidessa,
maan järistessä,
oi, silloin on pasuunain parvessa
pieni torvi, jota minä kerran soitin.
Kun idästä kaikuu:
Terve, vapaus, terve!
Kun herää hurja voima,
kun Venäjä leimuaa,
oi, silloin on roviossa varmaan
säen pieni minun tulipalostani.
Kun seppele päässä
kerran Puola seisoo,
vapaana, vankkana,
ehjänä jälleen,
oi, silloin on hurmeessa, joka
sen hinta oli, osa hurmettani.
Älä usko, että säikyn,
siis vaikka tiedän,
ma vaipuvan unhoon,
mitä tein, kuka olin.
Ajan vastaisen parhaissa elää
on myös laji kuolemattomuutta.