Sävel urkujen pauhaten, myrskyten soi,
kuin tuomiontorvi suuri.
Kansa kirkaisi. Taas tuli hiljaisuus.
Oli murtunut kirkon muuri.
Syys-ilta.
Ilma värähti, päivä vaipuu;
eron hetki himmeä ehti.
Nyt tummuu lehti
myös luona veen.
Nyt, lauluni, nouse korkeuteen
ja kerro mieleni kaipuu!
Kas, syys-yössä kuihtuu se seppele nuori,
min keijuset kevät-yön kulmille suori,
syys tarjoo aate-seppelehen,
mut raskahat, ah, ovat ruusut sen.
Ne kastuivat kasteessa ehtoon,
yö-pilven ne vihmassa päilyivät,
ne nukkuivat tuulien kehtoon
ja joskin ne sirpiltä säilyivät,
ne hallan hengessä häilyivät.
Surumielinen sai niistä kukkaissuku,
väri vaikka on kaunis ja puhdas puku,
ne tuoksuvat multaa kosteaa,
ne lämpöä, päivää päin halajaa.
Nyt nouse, lauluni, ilmahan yön
ja kerro mieleni kaipuu!
Vaikk' kukkaisvyön
lemu poissa on
ja kuudan on kalpea, armoton,
viel' lauluhun mieleni taipuu.
Mitä kevät-yö tuhlasi, luottaen kesään,
sen syksy nyt kokoo synkkähän pesään.
Ken tietää tuon, on voimakkain:
vähän jäljellä enää on aikaa vain.
Minä vihaan suuria totuuksia —
Minä vihaan suuria totuuksia, joita kantaa voi katupylväs, en tahdo ma olla maailmankuulu, en jumalien ystävä ylväs.
Minä suuruutta lemmin, mi voitoista hyveen ja siveyden huoli ei lempoakaan, mulle rakkain on armeija sankarin takana: vähät, heikot ja vaivaiset maan.
V. KRAG
Runous.