Siipeen ammuttu.
Sen, ken syntyi laulajaksi, polttakaamme, paistakaamme, alas kotka ampukaamme tallin oven vartiaksi! Kiveä jos jauhaa kaksi, vaikka tyhjää, siit' ei haaraa, mutta runo tuottaa vaaraa, jos se rupee mahtavaksi.
Hymyilkäämme häntä houkkaa, joka käy kuin kruunupäinen, vaikk' on keppikerjäläinen, sieltä täältä sirun noukkaa. Vaan jos houkka käy ja loukkaa kuntoamme, kunniaamme, hänet suitsin suistakaamme silloin käymään tietä soukkaa.
Laureatus, lauluhuuli, tunsi melkein tärkeäksi itsensä ja ylpeäksi. Ja hän hymyi vaan ja luuli, että koko myrskytuuli vaan ol' ohimenevätä, ettei sitä onni jätä, ken sen laulut kerran kuuli.
Viel' ei voinut ymmärtää hän, että perintönsä suuri lopussa jo oisi juuri; tuota saanut ei hän päähän, että näin nyt myrskysäähän hänet jättäis holhojansa: vielä elo korkojansa kasvaa, ja ne hälle jäähän!
Vartoi, toivoi. Tyhmyys siittää, kantaa kateuden loka vastuksien pirun, joka haukkuu kovaa, hiljaa kiittää, rintaan kiviriipan liittää, vastaa kuuman haalealla, sankartöistä vait on vallan, veren hyytää, riemun riittää.
Ja se painoi leukaan asti lauluniekan suohon tuohon, vaali joka rikkaruohon sydämessä varuisasti; lietsoi tulta uutterasti, joka miehen mieltä pouti, aron aavikosta nouti juoman, jolla suuta kasti.
Siinä joi hän yhtä toista: sairaan jalopeuran pelon, erämaiden öisten elon, huolet hullun-kammioista. Kului kulta unelmoista, haihtui tuoksu haavehilta, päivä painui, joutui ilta, nousi sumut notkosoista.
Halkes nuoruutensa haaksi, jolla retkelleen hän lähti, uneksijan onnen tähti vaipui valtamerten taaksi. Veri sakoi samakkaaksi, laulu maata myöten hiipi: poikki oli kotkan siipi, lehto kaattu kaskimaaksi.
Joka hymyssä hän näki, joka sanass' salanuolen, katsoi aina kahdenpuolen, pelkäs yötä päivälläki. Yöllä heräs Hiiden väki, nosti otsaan kylmän hien, voitti piru vastuksien, haukaks sai jo kevätkäki.